Muutamia vuosia sitten alettiin käyttää termiä opettajuus ilman, että kukaan oikein tiesi mitä sillä tarkoitettiin. Kyse ei ollut opettajasta, opetuksesta tai opettamisesta. Kuitenkin sanaa käytettiin milloin missäkin yhteydessä ja selvää oli, että kyse on jostain suuremmasta kuin opetuksesta. Kriitikot kehittelivät vastaavia termejä eri aloille ehkä piruuttaan tai muuten vaan. Eri ammattikuntiin saatiin uutta sellaisien sanojen kautta kuten autonkuljettajuus, keittäjyys,pappius, lääkäriyys. toimittajuus ja talonmiesmäisyys.
Viime aikoina on ilmestynyt kasvatuksen kentälle uusi rikkaruoho, joka on alkanut rehottaa samalla tavalla kuin opettajuus. Pelien suosion myös alettiin kehittää pelipedagogiikka ja sitten se hieno sana löytyi eli pelillisyys. Pelillisyys on tietysti enemmän kuin peli tai pelipedagogiikka, se muuttaa kaiken. Kaikki pedagogiset ongelmat poistuu kunhan vaan muistat pelillisyyden.
Artikkelikuva: Pixabay, CC0
Niin, johonkin tarpeeseen nämä uudet termitkin varmaan syntyy. Pitää olla jotain mihin uskoa? Halutaan näkyvyyttä? Pelejähän monet opettajat on käyttäneet iät ajat, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.
Yhteisöllisyys on ollut muotitermi muutaman vuoden ajan. En jaksa uskoa, että pelillisyys tulee aivan samaan yltämään. Ehkä yhteisöllisyyteen yhdistettynä siitä voi tulla varteenotettava haastaja. Ongelmaksi nämä termit muodostuvat siinä vaiheessa, kun niistä tulee senkaltaisia uskonkappaleita, joita ei enää saa kyseenalaistaa. Silloin tarvitaan kerettiläisiä.
Tai ehkäpä laajemmin ajatellen pelillisyys itse on vielä kerettiläisen asemassa. Ja kun asiaa vielä hieman mietin, niin uskon vallassahan kerettiläisetkin toimivat. Kuka uskoo mihinkin. Uskonasioita nämä pitkälti tuntuvat olevan. Ja mikäs siinä, usko on vahva voima, sen avulla voi kuulema vuoriakin siirtää.