Työelämän hankalia asioita osa II
Viime vuosina työpaikallamme on hiipinyt maaginen sana ”yhteisöllisyys”. Se hiipi sinne ennen kuin kokoomus nappasi sen vaaliteemakseen. Yhteisöllisyys on jotain kaunista jonka nimeen voidaan vannoa. Käytännössä tilanne on kuitenkin kuten Juicen biisissä ”Kun hallitsijan tapaan, hän polkee minut rapaan ja kysyy mikä on.” No sehän se on johdon tehtävä polkea alaismaiset rapaan .
Usein kuulen milloin kenenkin suusta, että nyt on tehtävä jotakin yhteisöllisyyden nimissä. No joskus teen, vaikka olisin lomalla ja vittuunnun siitä, kun johtaja sen jälkeen syyttää minua sivustakatsojaksi. Mutta Juice sen tiesi ” Kun hallitsijan tapaan, hän polkee minut rapaan ja kysyy mikä on. Kiitä, kiitä, kiitä.” Tosin niitä, jotka vannovat yhteisöllisyyden nimissä ei koskaan näy silloin, kun tehdään töitä. Jos on kyseessä talkoot niin silloin niitä ei tavoita edes puhelimitse saati Twitterillä.
Yhdessä tekeminen ja yhteisistä asioista huolta kantaminen ei ole lainkaan huono juttu. Huonoksi ja paskan happamaksi se muuttuu, kun sen avulla syyllistetään ja teetetään ylimääräistä työtä. Niin se yhteisöllisyyteen vetoava kaveri on jo hyvissä ajoin keksinyt muuta homma, kun talkoot alkavat.
Eikä se ole sen kummempaa esim. yhdistysten osalta. Kolmen yhdistyksen jäsenenä olen oppinut, että muutama tekee työt ja loput vetää lonkkaa. Tosin härskimmät vaativat rahaa kaikesta mahdollisesta.
Did you enjoy this post? Why not leave a comment below and continue the conversation, or subscribe to my feed and get articles like this delivered automatically to your feed reader.
Comments
Tästä pakko vs. vapaaehtoisuus löytyikin mukavasti asiaa toisaalta: “Pakkoyhteisöllisyys vai yhteisöllistäminen?”.
Tähän pitää vielä lisätä, että tämä kirjoitus “Työelämän hankalia asioita osa II” oli minulle hyvin lohdullinen. En ehkä olekaan pelkästään huono ihminen, vaan vikaa saattaa löytyä myös systeemistä. Jännä kyllä, miten tämä yhteisöllisyys on päätynyt vallankäytön välineeksi.
Tämä yhteisöllisyys on hämmentänyt minuakin kovasti viime vuosina. Ja olen myös syyllistynyt. Ja tehnyt ylimääräistä työtä hiljentääkseni syytökset. Mutta ei sillä ole ollut sellaista vaikutusta kuin mitä yhteisöllisyydellä luvataan olevan.
Harva asia taitaa enää nykymaailmassa toimia pakkokeinoin. Ehkä yhteisöllisyydenkin pitäisi olla vapaaehtoista.