Olen tällä viikolla törmäillyt, vaikka mihin kuten esim. siihen, etten ymmärrä digitalisaatiota. Toisaalta tykkään Alf Rehnin ajattelusta, joka löytyy mm seuraavasta kirjoituksesta “Digitalisaatiosta tuli Suomen kansallissana – Professori: “Siitä on tullut hömppää“. Tässä pari sitaattia
“Siitä on tullut hömppäsana. Siitä puhe mistä puute.”
“Tämän niin sanotun digitalisaation täytyy muuttaa asioita, eikä olla vain pelkkä slogan tai uusi it-järjestelmä”
Varsinkin tuo jälkimmäinen sitaatti on tärkeä, koska ainakin opetusalalla ollaan usein hakoteillä. Puhutaan välineistä ja mitataan välineitä. Käytännössä oppilaitoksen edustaja sanoo, että meillä on härpäke X. Muutos puuttuu niin käytännön työssä kuin tutkimuksessa. Yksi esimerkki löytyy markkinoinnista, jossa laitetaan mainosta Facebookkiin. Tavallaan siinä on muutosta, kun printtimedian osuus kaventuu. Toisaalta ehkä se johtaa vain näennäiseen tehokkuuteen. Tilanne voi olla esim. sellainen, että 1000 ihmistä tykkäsi hienosta Facebook päivityksestä, mutta yksikään heistä ei tullut kurssille. Digitaalisesti onnistuttiin, koska moni tykkäsi. Vähän samaan tapaan ennen muinoin eli netin alkuaikoina laskettiin, kuinka paljon websivuilla oli kävijöitä.
Odotan myös siitä aikaa, kun joku alkaa puhua jostakin ilmiöstä tyyliin slow education, koska kaikella on vastavoima. Nyt on kiire seuraavaan juttuun ja taas seuraavaan. Nopeus johtaa siihen, että olet entistäkin kiireeellisempii. Meillä on kyllä slow food, mutta miksei slow education? Ruokaohjelmia on vaikka kuinka paljon, mutta missä viipyvät opetusalan vastaavat ohjelmat.
Oma kokemus aiheesta. Luennoitsija oli valmistautunut puhumaan koko henkilökunnalle. Hän aloitti puheen, mutta samalla jokainen työntekijä kaivoi esiin kännykän, iPadin tai kannettavan tietokoneen ja häipyi netin syövereihin. Yksikään ei ollut enää läsnä. Toisaalta sosiaalinen media riemuitsi, kun sai kerralla 60 aktiivista päivittäjää, tykkääjää ja kommentoijaa.
