Pakkoyhteisöllisyys vai yhteisöllistäminen?
Jope Ruonansuu laulaa opettavaisesti “onko pakko, jos ei taho” – pakkoyhteisöllisyydessä vastaus olisi aina – on! Usein tai aina pakkoyhteisöllisyys naamioidaan joksikin kauniiksi kuten yhteisöllisyys. Pelkkä sana yhteisöllisyys herättää kunnioitusta ja kuka sitä tahtoisi vastustaa. Toisaalta juuri siksi sanaa yhteisöllisyys on tarkasteltava muita käsitteitä tarkemmin.
Lehtonen (1990) toteaa, että yhteisöideaalin määritelmän sisältämät yhteisöllisen järjestäytymisen ehdot ovat verraten tiukat. “Yhteisössä toimimisen tulee olla vapaaehtoista. Sen tavoitteiden tulee olla jäsenten hyväksymiä, muutoin he eivät luovuttaisi yksilöllistä päätösvaltaansa yhteisölle. Toiminnan on oltava demokraattista ja tasa-arvoista.” Tuossa määritelmässä erityisen tärkeä pala on vapaaehtoisuus. Se rajaa pois instituutiot, jotka perustuvat pakottamisen, velvollisuuteen tai rankaisemiseen. Siksi armeija, vankila, mielisairaala ja koulu on jätettävä määritelmän ulkopuolelle. Niissä oleminen on harvoin vapaaehtoista.
Demokratia ja tasa-arvoisuus tiputtaa ainakin tiukasti tarkasteltuna pois usean järjestön ja työpaikan. Jäljelle jää jotain talkootyön tapaista toimintaa. Toisaalta kyse olikin yhteisöllisyydestä eikä sanasta yhteisö. Jatketaan siis siihen suuntaan. “Yhteisöllisyys voidaan käsittää ideana tai tavoitteena ja tässä mielessä oppina tietystä vuorovaikutustavasta. Kun joukko ihmisiä pyrkii järjestämään elämänsä tämän idean mukaisesti, kysymyksessä on yhteisöllistyminen. Vaikka yhteisöllistyminen ei johtaisikaan vuorovaikutuksen yhteisölliseen organisoitumiseen ja yhteisöihin, se on hyväksyttävä siitä huolimatta olemassa olevana tosiasiana. Kun ihmisryhmiin pyritään vaikuttamaan niiden ulkopuolelta niin, että ne järjestäisivät elämäänsä yhteisöllisesti, kysymys on yhteisöllistämisestä.” (Lehtonen 1990.)
Esimerkiksi koulu pyrkii vaikuttamaan ihmisryhmiin. Siksi koulussa ei voida puhua yhteisöllisyydestä vaan oikea termi olisi yhteisöllistäminen. Vielä hurjempi väite yhteisöllisyydestä on silloin, kun opiskelija on internaatissa. Internaatin tavoite kun on yhteisöllistäminen. Lisäksi joku määrittää aina reunaehdot, joiden sisällä yhteisöllistäminen tapahtuu.
Koulun kannalta on myös ongelmallista se, että nuorille yhteisöllisyys on usein väline valtakulttuurin arvojen ja toimintatapojen kyseenalaistamiseen. Tosin koulu ratkaisee aina ongelman pakottamalla – ihmiset pakotetaan samaan yhteisöön. Koululainen, oppilas tai opiskelija ei saa valita luokkakavereitaan. Pakottamisella eli pakkoyhteisöllisyydellä tavoitellaan hyvää sillä, että erilaiset ihmiset pakotetaan yhteen.
Did you enjoy this post? Why not leave a comment below and continue the conversation, or subscribe to my feed and get articles like this delivered automatically to your feed reader.
Comments
Haa, täältähän löytyikin jo kirjoitusta aiheesta :-). Vielä tekisi mieli purkaa näitä käsitteitä auki. Mitä eroa on yhteisöllistämisellä ja pakkoyhteisöllisyydellä? Ja mitä yhteistä?
“Pakottamisella eli pakkoyhteisöllisyydellä tavoitellaan hyvää sillä, että erilaiset ihmiset pakotetaan yhteen.”
Pakko-sanalla on voimakas negatiivinen leima. Viitataanko tässä kuitenkin siihen, että pakkoyhteisöllisyys voi olla hyvä asia? Tai ainakin tavoitteet voivat olla hyvät? Joskus vaan on pakko tehdä jotakin…
[...] vuosina työpaikallamme on hiipinyt maaginen sana ”yhteisöllisyys”. Se hiipi sinne ennen kuin kokoomus nappasi sen vaaliteemakseen. Yhteisöllisyys on jotain [...]