Opiskelijat heitteille yksin tai keskenään
Viime aikoina olen pohtinut muutosta suhteessa koulutukseen. Jälleen on pakko kaivaa Peter Senge esiin. Muistelen hänen todenneen, että organisaatiossakin on aina luonnollinen tasapaino. Organisaatio menee kohti jotakin tavoitetta ja pysyy pystyssä kuin pyöräilijä, joka ei mieti edes tasapainoilua vaan polkee. Pyöräilijä pysyy pystyssä niin kauan kuin hän polkee. Sitten puuttuu asiaan taho, joka keksii jotakin uutta mullistavaa. Otetaan yksi työntekijä pois tai siirrellään heitä paikasta toisen. Oletus on, että työ vähenee ja samalla kuljetaan kohti uutta. Oikeasti työ ei vähentynyt, koska organisaatio ja sen työntekijät suorittavat edelleen myös vanhaa tehtävää. Pyörää on poljettava, jos mieli pysyä pystyssä. Lopputulos lienee kaikille tuttu eli seuraa ylikuormittumista, ylitöitä, väsymistä konsultteja ja lopuksi sairaslomia.
Koulutuksen kentällä teoreettista taustaa on etäopetuksen suunnalta. Sieltä onkin löydettävissä kolme erilaista paradigmaa. Keeganin (1999, 55-105) mukaan kaikki kolme suuntausta vaikuttavat yhä etäopetukseen, vaikka teknisesti on edetty kirjeistä ja postilaitoksesta sekä tietokoneisiin että internetiin. Ensimmäinen suuntaus korostaa oppijan riippumattomuutta. Nykyaikaisin termein kyse on itseohjatusta oppimisesta tai itseohjautuvasta oppimisesta. Opiskelijan pitää voida säätää sitä, missä ja milloin hän päättää oppia. Hän päättää myös siitä, mitkä ovat hänen opiskelunsa tavoitteet. Opettajan tehtävä on henkilökohtaistaa opetus sekä menetelmien että sisällön osalta. Tällä suuntauksella on mielenkiintoisia yhtymäkohtia muun muassa autodidaktiikkaan, jolloin opiskelija opettaa itse itseään. Kärjistäen voisi todeta, että tämä suuntaus jättää opiskelijan oman onnensa nojaan.
Toinen suuntaus korostaa sisältöä. Keegan käyttää nimitystä ”Industrialization of education”, mikä viittaa etäopetuksen mekanisoitumiseen ja standardoimiseen. Suuntauksen kehitteli Otto Peters, jonka mukaan etäopetusta ei voitu toteuttaa samalla tavoin kuin perinetistä luokkahuoneopetusta. Mallia Peters haki teollisuuden prosesseista, jotka hänen mukaansa soveltuvat loistavasti myös etäopetukseen ja -opiskeluun. Petersin mukaan luokkahuoneopetus oli verrattavissa lähinnä esiteolliseen tuotantovaiheeseen. Muutenkin perinteiset opetuksen tutkijat olivat kiinnittäneet liikaa huomiota suullisesti välitettyyn opetukseen. Peters kehuu kuinka etäopetuksessa opetetaan massoja. Tämän keskittämisen hyöty on samaa luokkaa kuin teollisuudessa siirryttäessä käsityöstä massatuotantoon. Lisäksi työnjako noudattaa teollisuudesta tuttuja malleja. Opettajan roolikin jakautuu ainakin kolmeen osaan, eli sisällön tekijään, arvioijaan ja opiskelijan tukijaan. (Keegan 1999, 77-84.) Tämä malli toimii, jos em roolit ovat mukana. Usein käy kuitenkin niin, että oletetaan pelkän sisällön riittävän. Mitäpä se opiskelija muuta tarvitsee kuin parhaimman mahdollisen sisällön?
Kolmas suuntaus korostaa vuorovaikutusta ja interaktiota. Tämä suuntaus hallitsee tällä hetkellä suomalaista verkkopedagogiikkaa. Malli kaksisuuntaiseen kommunikaatioon tulee kuitenkin niinkin kaukaa kuin kirjeopetuksesta. Kansainvälisesti tunnetut alan pioneerit ovat ruotsalaiset Booth ja Holmberg. Suuntaus painottaa vuorovaikutusta tarvetta motivaation säilyttämiseksi. Sisällön osalta suuntaus tarkoittaa, että oppimateriaali tehdään sellaiseksi, että se houkuttelee keskustelemaan ja ottamaan kantaa. Sisältö ei saa olla kyseenalaistamatonta elämysköyhää faktaa. (Keegan 1999, 89-104.) Tätä sovelletaan usein siten, että lyödään ryhmä kasaan. Laitetaan paketin päälle taikasanat dialogi ja yhteisöllisyys. Sitten ryhmän voikin jättää heitteille.
Lähde: Keegan, D. (1999). Foundations of distance education. (Third edition). Routledge: London and New York.
Did you enjoy this post? Why not leave a comment below and continue the conversation, or subscribe to my feed and get articles like this delivered automatically to your feed reader.
Comments
No comments yet.
Leave a comment