Kaikki ei ole julkista ja arvioitavissa
Ylipedagogisoituneessa yhteiskunnassa konsultti on huolestunut siitä, että koulu eristäytyy maailmasta eikä se vastaa enää nuorten kokemusmaailmaa. Ratkaisukin on valmis tai oikeastaan ratkaisut. Ratkaisujen nimi on web 2.0 ja Illichiläinen koulun dekonstruktio. Hymyilevä konsultti luulee tekevänsä hyvää ja käärii neuvoistaan tukun rahaa. Sikäli ironista, ettei Illich itse ollut mikään konsulttien kannattaja. Konsultti ei vastaa kysymyksiin vaan vaikenee. Eikä hän ratko ongelmaa, mutta sitäkin innokkaammin hän tarjoaa ratkaisua.
Uusien menetelmien luominen on muotia, eikä menetelmien luominen ole mikään pedagogien yksinoikeus. Tosin nykyään kaikki menee läpi ilman mitään sensuuria, koska kritiikki on hävinnyt. Kaikkien pitää vaan hymyillä ja muistaa nami nami ja joustoa polviin sekä taikasanat konstruktivismi, yhteistoiminnallinen oppiminen, pbl, lbd ja metakognitio. Menetelmäksi ei tuon mittapuun mukaan sovellu esim. luova narina.
Mutta niihin koulutuksen ratkaisujen kuten esim. blogit ja omien tuotosten julkaiseminen netissä. Sellainen toiminta nähdään keinona ratkaista koulun ongelmia kuten esim paljon puhuttu kouluallergia. Kaikenlainen sosiaalisuus ja yhteisöllisyys on hyvää, koska konsultti on niin päättänyt. Herääkin kysymys, missä on kritiikki? Kuka kritisoi tai tarkastelee yhteisöllisyyttä ja web 2.0:aa kriittisesti.
Lasten, nuorten ja aikuistenkin osalta on kyse siitä, että he haluavat rajata koulun ulkopuolelle osan itselleen tärkeimmistä piirteistään, ominaisuuksistaan ja mielenkiinnon kohteistaan. Sakari Saukkonen kirjoittaa väitöskirjassaan:
“Välttämättä aivan kaikkea itselle merkityksellistä ei haluta tuoda esille, käyttää ja saattaa arvioitavaksi koulussa. Koulussa ei siten näyttäisi rakentuvan niinkään lapsen “kokonaispersoonallisuus” vaan koululaisuus – koulussa toimivan lapsen rooli, johon toiset mukautuvat toisia paremmin.”
Saukkonen jatkaa “Koululaistilan selvärajaisuus ja erottuminen muusta elämästä tuo turvallisuutta. Toisaalta myöhäismodernin kulttuurin tilanne saattaa olla omiaan nostamaan esiin etenkin lasten kohdalla halun turvata edes jossain varmaan ja selkeään – olipa se sitten vaikka vanhanaikainen koulu. On myös kysyttävä, onko kriittisen koulutussosiologian huoli lapsista massakoulutuksen myllyssä aikuisnäkökulmasta rakennettua sapelinheiluttelua kuviteltua vastustajaa vastaan. Lapsille tuo vastustaja, siis aikuisten logiikan mukaisesti määritelty rajoittava ja karsinoiva koulu, onkin paljon muutakin, myönteisempää.”
Ëlämme kohta yhteiskunnassa, jota Pekka Uotila kuvasi jo 1999. Uotilan kuvaamassa skeneaariossa yhteiskunnassa EU:n skolarit kiertävät ympäri maata arvioimassa ihmisiä, halusivat he sitä ei. Pekka Uotila kuvasi modernin viimeistä vaihetta Netix Pressin kolumnissa seuraavasti.
“EU:n liittovaltion palkkaamat laajasti sivistyneet, monitaitoiset skolaarit etsivät oppimistapahtumia, palkitsevat oppimistuloksia ja hyväksyvät suorituksia kansalaisten tilauksesta tai oman valppautensa ansiosta kaikkialla Euroopassa.
Skolaari voidaan kutsua paikalle baarissa kehkeytyneen lennokkaan, syvällisen intohimoisen keskustelun äärelle baarimikon hälyttämänä. Skolari seuraa keskustelua aikansa, toteaa osanottajien henkilöllisyyden, tekee lyhyen raportin tapahtumista ja toteaa konversaation oikeuttavan riittäväksi näytöksi yhteiskuntapolitiikan perusteisiin kahden opintoviikon edestä.
Skolaarin kutsulaite hälyttää seuraavaksi kuuntelemaan 50-vuotispäivillä esiintyvän kitaristilaulajan esitystä. Peruskoulun musiikin arvosanan korotus?” (Uotila 1999)”
Pedagogina en ymmärrä miksi konsultti haluaa väen väkisin, että jokaisen suomalaisen on saatettava kaikkea hänelle merkityksellistä arviotavaksi. Kuka teki koulusta idols tyylisen kilpailun? Saatanan konsultit!
Did you enjoy this post? Why not leave a comment below and continue the conversation, or subscribe to my feed and get articles like this delivered automatically to your feed reader.
Täältähän löytyy mielenkiintoista tekstiä oppimisen julkisuudesta ja arvioimisesta. Aika hurjaa lukea tuota Uotilan skenaariota reilun kymmenen vuoden takaa! Ja jälleen päädytään pohtimaan, mikä on koulun tehtävä. Ja se onkin tärkeä kysymys.