Toista se on nokialaisella ja GPS-pulikalla. Ihan sama onko pulikka lattialla vai hansikaslokerikossa – aina se tiesi missä mennään

Lumoajat ja lumotut

Lumous on mielestäni epämukavaa silloin, kun se hämää meidät uskomaan etiketteihin. Vähitellen liimaillemme itsekin samoja etikettejä, samalla välttäen kyseisiä hilloja, koska sisältö voi olla mitä tahansa. Hyvä määritelmä termistä lumous löytyy Wikipedian sivuilta.

”Lumous eli lumo eli tenho on taikuutta tai yliluonnollista voimaa, joka uskomuksien mukaan voi hallita ihmistä. Tenho tarkoittaa alun perin varsinkin lappalaisten oletettua taikuutta, jolla he hallitsivat ihmisiä. Lumouksen kohteena oleva on lumottu. Lumottu ihminen uskoo usein olevansa oma itsensä ja toimivansa omien päämääriensä mukaan, vaikka häntä todellisuudessa hallittaisiin.”

Lumoutunut ihminen on helppo uhri ainakin rakkauden maailmassa, tai ainakin jos uskomme iskelmiin: ”järjen veit”, ”vain tahroja paperilla” jne. Sosiologi osaa ilmaista lumouksen järjettömyyden, annan Alberoinin puhua ensimmäisen kasvatussosiologin eli Durkheimin sulla.

”Ihmisestä tuntuu, että hän on vieraiden voimien vallassa, voimien jotka vievät hänet mukanaan, joita hän ei voi hallita … hänestä tuntuu että hän elää aivan eri maailmassa kuin tavallisessa yksityisessä elämässään. Maailmassa jossa elämä ei ole vain intensiivisempää vaan myös laadultaan erilaista … hän menettää kiinnostuksensa itseensä, hän unohtaa itsensä, hän omistautuu kokonaan yhteiselle asialle”. Alberoni huomauttaa, että kirjoittaessa nämä sanat ei Durkheimillä ollut mielessä rakkaus vaan Ranskan suuri vallankumous.

Helpointa olisi seurata johtajaa, vaikka Juice laulaakin ”enemmän löytää kun poikkeaa tieltä ja oikaisee läpi metsikön. Annetaan Alberonin puhua tällä kertaa Max Weberin sulla. ”Karismaattinen johtaja rikkoo perinteet, vie seuraajansa ylevään seikkailuun ja saa heidät kokemaan sisäisen uudestisyntymisen […] karismaattisen johtajan johdatuksesta taloudelliset huolet väistyvät ja jättävät uskolle, ihanteellisuudelle, elämänilolle ja intohimolle tilaa vapaasti kehittyä.” Toisaalta sanoo jälleen Alberoni. Kun olemme rakastuneita, oletamme epätavanomaisen elämyksen johtuvan rakastetun ominaisuuksista. Rakastettu ei kuitenkaan ole sen kummempi kuin muutkaan, vaan meidän ja rakastettumme suhteen erikoislaatu saa rakastettumme näyttämään erilaiselta ja epätavanomaiselta.

Yhteisöllisyyden lumovoima perustuu siihen, että yhteisöllisyys tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Siihen liitetään kaikkea hyvää ja negatiivisetkin seikat käännetään lopulta nurinkurin. Lumouksesta vapauttaminen on mahdoton tehtävä. Siltikin sitä pitää yrittää, ainakin voi toivoa lumouksen häviämistä itsestään kuten kävi Muumilaaksossa. Muumilaakson ehkä yksinkertaisin hahmo Nipsu lumoutuu vedenneidosta ja on sen jälkeen koko ajan omissa ajatuksissaan. Hänen ajatuksissaan on vain kaunis vedenneito. Nipsu palaakin usein lammelle ihailemaan vedenneitoa, joka Nipsun saapuessa nousee esiin veden pinnalle. Vähitellen kaikki miespuoliset otukset lumoutuvat samaisesta vedenneidosta. Myös ne lumoutuvat, jotka yrittävät selvittää mistä lumous johtuu.

Syntynyt tilanne ei ole ollenkaan Muumilaakson naisväen mieleen. Heistä yksikään ei lumoudu. Siksi moinen vouhotus ja palvonta ei ole heidän mieleen. Lisäksi heitä ärsyttää se, että miehet ovat vaipuneet täysin omiin aatoksiinsa. Näistä syistä he päättävät tyhjentää lammen vedestä kaivamalla ojan, jota pitkin kaikki vesi valuisi pois lammesta, jolloin vedenneito menisi pois veden mukana.

Yhteisö – melkein mitä vaan.

Käsite yhteisöllisyys on vaikea määritellä, joten on lähdettävä liikenteeseen kantasanasta ”yhteisö”, vaikka sekin on monitulkintainen. Lehtonen (1990) toteaa, että yhteisöä käytetään yleisesti ja epätarkasti ryhmämuodostelmien yleisnimityksenä. Laajasti tulkittuna koko ihmiskunta on yhteisö tai kaikki, jotka käyttävät internetiä muodostavat yhteisön. Suppeasti tulkittuna yhteisö on sama kuin ruokakunta eli ihmiset, jotka syövät yhdessä säännöllisesti esim. kolmihenkinen perhe. Yleisemmällä tasolla käsite ’yhteisö’ viittaa Lehtosen (1990) mukaan ihmisten välisen vuorovaikutuksen tapaan, yhteisyyteen, ihmisten väliseen suhteeseen tai siihen, mikä on tietylle ihmisryhmälle yhteistä. Yhteisöjä voidaan luokitella niiden tavoitteiden (esim. hoitoyhteisöt) ja vuorovaikutuksen luonteen (esim. aatteelliset yhteisöt) mukaan.

Ennen kaikki oli toisin

Meillä on kaipuu menneeseen aikaan. Aikaan jolloin kylä oli yhteisö. Siinä maailmassa kylät taistelivat keskenään seipäät kädessä tai haastoivat toisensa hiihtokilpaluun. Kylä oli yhtä, yhteisöllisyyttä olivat myös juoruilijat, jotka ylläpitivät järjestystä.

Haataisen (2004) toteaa, mikäli valtio pyrkii suoraan, yhteisöt ohittaen, auttamaan kansalaisiaan, seurauksena voi olla vain ”pehmeää despotismia” eli auttavaa mutta tukahduttavaa ja riippuvaisuussuhteeseen asettavaa valtiollista vallankäyttöä. Hyvinvointivaltioksikin sitä voinee kutsua.

Tässä vaiheessa on aik jättää hyvästit käsitteille yhteisö ja yhteisöllisyys, koska lukijankin mieli lienee jo paennut kohti ratkaisuja kuten dialogisuus eli dialogi ja kohtaaminen. Kun tulen kohdatuksi, voin tulla ymmärretyksi. Kun tulen ymmärretyksi, voin kokea tulevani hyväksytyksi. Kun tulen hyväksytyksi omana itsenäni, sellaisena kuin olen, luottamukseni kasvaa. Kun luottamukseni kasvaa, voin tulla avoimemmaksi, rohkeammaksi kertomaan itsestäni.

Mutta ei kiirehditä vuorovaikutukseen. Ensimmäiseksi jokaisen meistä pitäisi kohdata oma itsemme. Meidän on opittava pysähtymään, rauhoittumaan ja kuuntelemaan omaa sisintämme. Meidän on opittava kuuntelemaan toisiamme, lähimmäisiämme.  Hyvin järjestetyissä kohtaamisissa on itsessään sisäänrakennettuna innostuneisuuden syntyminen ja innostuskierteen vahvistuminen. Ketään ei pakoteta innostumaan. Ja jokaisella on mahdollisuus olla innostunut itselle luontevalla tavalla.

Hyvän kohtaamisen jälkeen ihmiset ovat innostuneita. Innostus luo yhteisöllisyyttä, jonka syntymistä ja kehittymistä tulee johtaa – kohtaamisilla. Yhteisönsä kohtaava johtaja on läsnä. Hänellä on aikaa kohdata ihmisiä, kuunnella heitä ja myötäelää heidän tilanteitaan.  Yhteisön sielu on sen juureva identiteetti, joka luo turvallisuutta, motivaatiota ja rohkeutta itselliseen yhteisöllisyyttä vahvistavaan toimintaan.

Lähteet
Haatainen, K. (2004). Sosiaalinen pääoma ja yhteisöllisyys. Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen julkaisuja 4.

Lehtonen, (1990). Yhteisö. Tampere: Vastapaino.

Laatikkon kirjoitetaan viesti ja kone lähettää sen s-postiin, mutta muuttaa tekstin puheeksi. Suomea syntetisaattori ei puhu hyvin.