Paikalla oli myös opettajia, mutta kukaan ei älähtänyt. Uutta lakia sorvataan ja sen mukaan tekijänoikeus syntyisi jatkossakin tekijälle, mutta työnantajalla olisi teoksen luojan kanssa rinnakkainen käyttöoikeus. Työnantaja saisi oikeuden käyttää työ- tai virkasuhteissa luotuja teoksia korvauksetta myös työ- tai virkasuhteen päättymisen jälkeen. Ei muuta kuin tallennetaan opettajan opetus nauhalle (lähioikeudet) jolloin saadaan siihen oikeus ja lopuksi tietysti oikeus hänen tekemäänsä materiaalin. Tämähän on työnantajan unelma – potkitaan väki pellolle ja silti opetus pyörii aina vaan. Siinä selitys siihen miksi otan materiaalini pois työnantajan ulottuvilta mahdollisimman pian. Opiskelijat sitä materiaalia tarvitsevat – eikä työnantaja

Itse olen ollut vapaan oppimateriaalin kannattaja ja koittanut laittaa materiaalia avoimeen jakoon. Viime aikoina olen kuitenkin muuttunut epäilevämmäksi. Siinä vaiheessa, kun työnantaja alkaa puhua , että laitapas Jari sun materiaalit Creative Commons lisenssin alle niin syntyy epäluulo. Kun samaan aikaan lainsäätäjä suunnittelee työntekijän päänmenoksi vastaavia toimia – tai oikeastaan vielä pahempia niin vielä suurempi on epäilys. Kun omalla työpaikalla työntekijätkin alkavat kallista kahden edellä mainitun suuntaan, olen vieläkin epäilevämpi. Vastakkainasettelu työnantaja ja työntekijän välillä ei ole ohi. En luota päättäjiin eli tuollainen laki voisi mennä läpi – joku sanoisi, että valitettavasti.

Tässä yhteydessä tekisi mieleni puuttua myös talkoot ilmiöön eli vapaaehtoistyöhön. Osa tekee töitä palkatta ja osa saa työstään rahaa. Jääköön se toiseen kertaan vaikka lähes samasta asiasta on kyse.

Päivän aivot löytivät – yllätys, yllätys opetushallituksesta. Lauri Kurvonen oli vedossa niin kuin van ykkösketjun sentteri voi olla. Kiva kuulla, että joku on perustellusti eri mieltä ja esittää hyviä argumentteja. Kurvosen innoittama aloin jo miettiä kuinka ihmiset tuottavat materiaalai suurille toimijoille kuten Yle ja maakuntalehdet. Sitten Yle ja maakuntalehdet myyvät meille siitä syntyvän tuotteen. Toimittajille potkut ja silti mediamylly jauhaa. Niin ja joku käärii rahat, kun toiset maksavat siitä, että saavat tehdä töitä ilmaiseksi. Tässä vaiheessa Marx kääntyi haudassaan.

Terminä julkinen on hankala. Se mielletään helposti siten, että onkin kyse oikeuksista. Henkilöllä on oikeus tulla koulun alueelle, henkilöllä on oikeus tulla luokkaan ja opettajanhuoneeseen. Eikä oikeus ole kertaluonteinen vaan jatkuva. Ja kun ollaan paikalla niin oikeuksia kertyy lisää. Jos koulu on julkinen tila ja opettaja suorittaa julkista tehtävää, voidaan häntä myös kuvata ja videoida.

Se mikä ihmetyttää on, että laissa puhutaan opetuksen julkisuudesta eli lähinnä opettajasta ja opetussuunnitelmasta. Lain mukaan opiskelu ei olisikaan julkista, mutta miten käytännössä erottaa julkinen opetus ja ei julkinen opiskelu? Opettaja voi kaivaa takataskustaan tekijänoikeudet ja sillä tavoin hän voi säädellä omia oikeuksiaan kuten esim opetuksensa lähioikeuksia. Opiskelijalle ei tässä tunnu jäävän mitään oikeuksia. Tämä näkyy erityisesti, kun on kyse netistä. Opiskelusta tulee silloin julkista. Se ei välttämättä ole paha asia, mutta silloin se on ongelma, jos opiskelija ei saa itse päättää.

Usein opiskelija on pakotettu kirjautumaan erilaisiin paikkoihin, jotta saisi opintonsa suoritettua. Sekin on ok, jos muistetaan yksityisyyden suoja. Nykyään näyttää tosin olevan tavallista, ettei missään näy tietosuojaselostetta tai rekisteriselostetta. Opiskelusta näyttääkin tulevan iSpyn seuraava kohde.

http://www.jarisarja.fi/ispy-ja-neljas-vallan-mahti/

Kun on saatu em tavalla aikaiseksi ongelma on vuorossa seuraava vaihe. Sen vaiheen nimi on paineen helpottaminen. Tämä tarkoittaa sitä, ettei ongelmaa ratkaista vaan sitä turrutetaan. Vähän sama kuin ottaisi alkoholia stressiin. Hetkeksi stressi vähenee, mutta seuraavalla kertaa tarvitaan enemmän alkoholia. Taustalla ongelma kasvaa kasvamistaan samalla kun kenotekoisesti turrutetaan ongelman olemassaolo.

Mutta siirretään katse toisaalle eli opettajaan – tai vielä kauemmas eli niihin, jotka päättävät opetuksesta. Ovatko opetuksesta päättävät tahot lopulta vapaita? Eivät ainakaan Thomas Ziehen mukaan (luin Uuden nuorison). Ziehe kirjoittaa siitä kuinka me usein valitsemme helpoimman tien. Yritämme sopeuttaa opetuksen nuorison mukaiseksi. Se ei kuitenkaan ole oikea tie, ei ainakaan tiedollisesti. Eikä muutenkaan. Ziehe varoittaa myös kritiikittömästä avoimesta. Avoimuutta on vaikea vastustaa, mutta on huomattava, että se on erittäin voimakas sosiaalisen kontrollin väline. Koulun ei siksi pidä edes yrittää olla intiimi. Oppimisympäristö ei ole yhtä suurta perhettä, vaikka on tärkeää kyetä toimimaan yhdessä.

Ziehe ei myöskään päästä opiskelijaa helpolla. Oppimisessa on kohdattava myös vierasta ja entuudestaan tuntematonta. Oppiminen tekee kipeää ainakin aluksi. Itsekeskeisyydestä on päästävä eroon. Ziehe puhuu ylikuumentuneesta minästä. Opiskelija kysyy kokoajan, “mitä hyötyä minulle on tästä?” Tässä systeemissä opiskelija ei huomaa, ettei hän enään ole esikoulussa. Samalla opettaja polttaa itsensä loppuun yrittämällä sitoutua aina vaan enemmän ja enemmän ja samalla näyttelijänlahjojaan hyödyntäen. Liian helposti koulu luopuu ja antaa mahdollisuuden sille, että opiskelijan identiteetti ei enään muutu. Samalla sosialisaatiota ei tapahdu eikä myöskään solidaarisuus kehity. Eikä siinä tapahdu oppimista, koska mikään ei muutu. Valitettavan usein koulu menee juuri tätä tietä – joku taisi laulaa “koskaan ei muuttua saa”, ehkä se oli Pasi Kaunisto.

Ziehen mukaan on luonnollista, että nuoret muodostavat “suoja-alueen”. He eivät innostu ja se on terveen nuoreen merkki. Koulun pitäisi voida viilentää ylikuumentunut subjektiivisuus, sen sijaan moni pedagogi tekee päinvastoin ja kuumentaa sitä lisää.

Uusien menetelmien luominen on muotia, eikä menetelmien luominen ole mikään pedagogien yksinoikeus. Tosin nykyään kaikki menee läpi ilman mitään sensuuria, koska kritiikki on hävinnyt. Kaikkien pitää vaan hymyillä ja muistaa nami nami ja joustoa polviin sekä taikasanat konstruktivismi, yhteistoiminnallinen oppiminen, pbl, lbd ja metakognitio. Menetelmäksi ei tuon mittapuun mukaan sovellu esim. luova narina.

Mutta niihin koulutuksen ratkaisujen kuten esim. blogit ja omien tuotosten julkaiseminen netissä. Sellainen toiminta nähdään keinona ratkaista koulun ongelmia kuten esim paljon puhuttu kouluallergia. Kaikenlainen sosiaalisuus ja yhteisöllisyys on hyvää, koska konsultti on niin päättänyt. Herääkin kysymys, missä on kritiikki? Kuka kritisoi tai tarkastelee yhteisöllisyyttä ja web 2.0:aa kriittisesti.

Lasten, nuorten ja aikuistenkin osalta on kyse siitä, että he haluavat rajata koulun ulkopuolelle osan itselleen tärkeimmistä piirteistään, ominaisuuksistaan ja mielenkiinnon kohteistaan. Sakari Saukkonen kirjoittaa väitöskirjassaan:

“Välttämättä aivan kaikkea itselle merkityksellistä ei haluta tuoda esille, käyttää ja saattaa arvioitavaksi koulussa. Koulussa ei siten näyttäisi rakentuvan niinkään lapsen “kokonaispersoonallisuus” vaan koululaisuus – koulussa toimivan lapsen rooli, johon toiset mukautuvat toisia paremmin.”

Saukkonen jatkaa “Koululaistilan selvärajaisuus ja erottuminen muusta elämästä tuo turvallisuutta. Toisaalta myöhäismodernin kulttuurin tilanne saattaa olla omiaan nostamaan esiin etenkin lasten kohdalla halun turvata edes jossain varmaan ja selkeään – olipa se sitten vaikka vanhanaikainen koulu. On myös kysyttävä, onko kriittisen koulutussosiologian huoli lapsista massakoulutuksen myllyssä aikuisnäkökulmasta rakennettua sapelinheiluttelua kuviteltua vastustajaa vastaan. Lapsille tuo vastustaja, siis aikuisten logiikan mukaisesti määritelty rajoittava ja karsinoiva koulu, onkin paljon muutakin, myönteisempää.”

Ëlämme kohta yhteiskunnassa, jota Pekka Uotila kuvasi jo 1999. Uotilan kuvaamassa skeneaariossa yhteiskunnassa EU:n skolarit kiertävät ympäri maata arvioimassa ihmisiä, halusivat he sitä ei. Pekka Uotila kuvasi modernin viimeistä vaihetta Netix Pressin kolumnissa seuraavasti.

“EU:n liittovaltion palkkaamat laajasti sivistyneet, monitaitoiset skolaarit etsivät oppimistapahtumia, palkitsevat oppimistuloksia ja hyväksyvät suorituksia kansalaisten tilauksesta tai oman valppautensa ansiosta kaikkialla Euroopassa.

Skolaari voidaan kutsua paikalle baarissa kehkeytyneen lennokkaan, syvällisen intohimoisen keskustelun äärelle baarimikon hälyttämänä. Skolari seuraa keskustelua aikansa, toteaa osanottajien henkilöllisyyden, tekee lyhyen raportin tapahtumista ja toteaa konversaation oikeuttavan riittäväksi näytöksi yhteiskuntapolitiikan perusteisiin kahden opintoviikon edestä.

Skolaarin kutsulaite hälyttää seuraavaksi kuuntelemaan 50-vuotispäivillä esiintyvän kitaristilaulajan esitystä. Peruskoulun musiikin arvosanan korotus?” (Uotila 1999)”

Pedagogina en ymmärrä miksi konsultti haluaa väen väkisin, että jokaisen suomalaisen on saatettava kaikkea hänelle merkityksellistä arviotavaksi. Kuka teki koulusta idols tyylisen kilpailun? Saatanan konsultit!

Henkilökohtainen on kauppatavaraa, moni saa sitä kautta rahaa. Osa taas julkaisee intiimejä asioita ilmaiseksi eikä se siltikään kiinnosta ketään. Eikä kaikki edes innostu erilaisista tv-formaateista, joihin sisältyy julkinen intiimisyys.

Toinen hassu sana oli toisen ryhmän tuotos “glokaali”, joka tarkoittaa globaalia ajattelutapaa, mutta samalla lokaalia eli paikallista toimintaa. Usein toiminnalla on kauniit kuoret eli globaali vastuu, mutta itse tekeminen paikallisella tasolla on mitätöntä. Kun glokaali ja julkinen intiimisyys yhdistetään, päädytään siihen, ettet tunne naapuriasi etkä puhu hänen kanssaan saati käy kylässä. Samalla paljastat itsestäsi henkilökohtaisia asioita koko maailmalle ja luet toisten henkilökohtaisia asioita, vaikka he asuisivat toisella puolella maailmaa.

Intimiteetti voidaan myös nähdä salaperäisenä ja mystisenä. Se on jotain mistä meillä ei ole tietoa, se on tuntematon ja siksi niin arvoituksellinen. Jos kaikki on julkista, ei ole enään salaisuuksia ja tilanne on kuin Crocodile Dundeessa: “when we have a problem in Walk-about Creek, we tell Wally; Wally tells everybody else and then there’s no problem.” Eli, kun ei ole salaisuuksia, ei ole myöskään ongelmia. Tuo sama periaate voisi toimia myös vaalirahoituksen suhteen.

Kun johto, joka nykyään on kaikkialla paisutettu, ostaa muutoksen alkaa sanelu. Asiat esitetään oppimisen näkökulmasta. Jos kieltäydyt oppimasta, valmentaudut sellaista organisaatiota varten, jota ei enää ole olemassa. Samaan aikaan esitetään useita vaatimuksia käyttää milloin mitäkin ohjelmaa ja menetelmää. Oikeasti se on VALTA, joka käskee. Muutoksen huumassa valta kuulostaa kuitenkin kehittämisen käskyltä. Ja mikäs on käskiessä, kun tietotyöntekijä ei enää käytä aivojaan. Tietotyö on pilkottu taylorismin hengessä pieniin palasiin verkostoihin ja pooleihin.

Kaikki muutoskauppiaat eivät kuitenkaan onnistu. Parhaiten onnistuvat ne, jotka viittaavat teoriapohjaan. Muutoksella on ikään kuin tieteellinen pohja. Veturiksi on hyvä saada joku akateeminen henkilö, mieluiten professori. Hätätilassa käy kotimainen tohtori ja vielä suuremassa hätätilassa kirjan kirjoittanut henkilö. Veturin tehtävänä on heimon johtaminen.

Seth Godinin mukaan ihminen kuluu johonkin heimoon eli yhteisöön. Lisäksi jokainen yhteisö tarvitsee johtajan, joka näyttää yhteisölle suunnan. Johtaja voi tosin johtaa heimonsa tuhoon. Tuhon tietä heimon johtaja kulkee jos hän toteuttaa seuraavaa:

1. ei opi virheistä
2. asettaa yhteisön jäseniä toisiaan vastaan
3. unohtaa, että heimolla on omaakin elämää. Heimo ei ole pelkästään johtajan jatke.

Lyhyesti sanottuna Godin puhuu siitä, että huutamisen aika on ohi. Enää ei toimi se malli, että yritetään tavoittaa kaikki ja keskeytetään heidät. Tätä mallia edustaa puhtaimmillaan televisio. Se ei kuitenkaan ole enää tehokas, vaan ärsyttää ihmisiä. Tehokkaampaa on luoda tai kehittää heimo eli yhteisö myytävän tuotteen tai palvelun ympärille. Yksi heimo on selkeästi Harley Davidson, joillakin on sellainen moottoripyörä ja toisilla taas ei. Jos joku kuuluu heimoon niin hänelle ei ole olemassa muita moottoripyöriä. Tai tietokonemaailmassa on Apple-ihmisiä, joille Apple on kaikki kaikessa. Applen kannettavat hallitsevatkin yli 90 % osuudella kalliiden kannettavien tietokoneiden markkinoita. Jollain keinoin on johtajankin erotuttava. Kokonaisuutena Applen osuus kannettavista tietokoneista on alle 10 prosenttia.

Miksi ihminen sitten liittyy heimoon, jos se tietää vain rahanmenoa? Johto haluaa erottua ja onhan se hienoa, kun voi osoittaa suuntaa. Eikä valtaa tarvitse enää käyttää,  on vain kehitystä. Kaikki on vaatimusta oppia ja sopeuta ennen muita. Ja tästähän kirjoitti bestsellerin Spencer Johnson eli “Kuka vei juustoni”. Tosin Spencer ei liene sen kirjan jälkeen enää etsinyt uutta juustoa ja miksi olisi, kun vanha tuottaa rahaa.

Entä heimon jäsenet? Durkheim kirjoitti kollektiivisesta kiihkosta “Ihmisestä tuntuu, että hän on vieraiden voimien vallassa, voimien jotka vievät hänet mukanaan, joita hän ei voi hallita … hän menettää kiinnostuksensa itseensä, hän unohtaa itsensä, hän omistautuu kokonaan yhteiselle asialle”. Weber taas kirjoitti karismasta: “Karismaattinen johtaja rikkoo perinteet, vie seuraajansa ylevään seikkailuun ja saa heidät kokemaan sisäisen uudestisyntymisen.”

Montesquieu sanoi, että valtaa on valvottava, jottei sitä käytettäisi väärin. Yksi keino valvoa ovat videokamerat. Webissä tästä ilmiöstä käytetään nimitystä ” Sousveillance”, joka tarkoittaa valvontaa alhaalta päin. Wikipediasta löytyy aiheesta lisää. Tällaista ilmiötä on kehitellyt ja tutkinut Steve Mann, joka on mm kulkenut videokamera mukanaan kaikkialle ja kamera on myös dokumentoinut kaiken. Mann on sitä mieltä, että valvonta on ongelma ainoastaan silloin, kun se on vain harvojen käsissä. Kun kaikki valvovat kaikkea ja kaikkia, ei ongelmaa enään ole. Lisäksi Mann kannattaa sitä, että kaikki valvonta on julkista tai, että se julkistetaan. Kyseessä on eräänlainen kansalaisjournalismi. Esimerkkinä sellaisesta valvonnasta voisi olla Rodney King vuodelta 1991. Hän ajoi ylinopeutta, mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Videokamera taltioi poliisien suorittaman pahoinpitelyn ja poliisit joutuivat itse oikeuden eteen vastaamaan teoistaan.

Video löytyy tuolta: http://www.law.umkc.edu/faculty/projects/ftrials/lapd/kingvideo.html
Oikeudessa poliisit olivat vahvoilla, koska video oli avaintodiste. Kyseinen avaintodiste ei kuitenkaan kertonut juuri mitään siitä mitä tapahtui ennen hakkaamista. Lisäksi videon alku on suttuinen – no amatööri kuvaa huonosti. Poliisi oli vahvoilla, koska kaikki muu aineisto mikä tuli esiin tutkinnan aikana puhui poliisin puolesta. Kaksi matkustajaa antautui poliisille suosiolla, mutta ei King. Häneen ei tehonnut edes sähköshokki eikä toinenkaan sähköisku ja videolla näkyy huonosti, kun King ryntää kohti poliisia. Ryntäyksen kohde säikähtää ja alkaa pamputtaa Kingiä. Televisossa näytettiin tietenkin vain jatko-osa eli alku oli kokonaan leikattu pois, koska kuva oli epäterävä ja suttuinen. Näin kansalle jäi vaikutelma, että poliisit syyttä suotta hyökkäävät jonkun mustan kimppuun. Poliisi vapautettiin syytteistä ja siitä seurasi mellakat, joissa kuoli 54 ihmistä.

Mutta mikä on se yksityisyys, jota pitäisi suojella? Ennen kokonainen suurperhe asui pienessä mökissä, jossa kenelläkään ei ollut omaa huonetta. Puhelinkeskuksen hoitaja tiesi taatusti kaikki kyläläisten asiat ja osasi tarvittaessa myös neuvoa mistä saa pimeän pullon tai taksikyydin. Siihen aikaan yksityisyys oli luksusta. Nyt sekin luksus tarkoittaa, että otetaan toimittaja mukaan piilopirttiin tekemään juttu siitä, kuinka julkkis ei pidä julkisuudesta.

Wolfgang Sofsky on sitäkin huolestuneempi, ainakin kirjassaan Privacy: A Manifesto (Princeton University Press). Sofsky kuvaa juuri sitä kuinka jätämme jälkiä digitaaliseen maailmaan. Meistä jää jälki kun käytämme luottokorttia tai bonuskorttia. Päädymme kameran kuvattavaksi ja meidän sähköpostejamme on mahdollista lukea samoin kuin on mahdollista kuunnella meidän puheluitamme. Sofoskyn mielestä ei ole olemassa jotain sellaista kuin isoveli, joka valvoo. Sen sijaan on olemassa lukuisia valvovia pikkuveljiä. Voisi sanoa, ettemme elä enään sellaisessa yhteiskunnassa, jota Foucault kuvaa. Siellähän tutkitaan, tuomitaan ja rangaistaan. Nyt pyritään myös ennaltaehkäisemään rikoksia – mihin muuhun esim. sormenjälkeä tarvitaan passeissa? Tietysti tehokkaampaa olisi ottaa dna-näyte jokaisesta pikkaisenkin epäilyttävästä henkilöstä.

Politiikassa ei enään pärjää, jos ei vilauta yksityisyyttään. Kun Googleen syöttää “Alexander Stubb” on heti ensimmäinen linkki Stubbin blogiin, jossa hehkutetaan hänen trathlonia. Vastaavasti “Matti Vanhanen” tuottaa tuloksen, jossa ykkösenä on Wikipedia ja kakkosena Suomen keskusta ja pääsepä kympin joukkoon myös Hikipedia, mutta Matin omaa blogia ei löydy – sikäli hänen yksityisyytensä on taattu. Tai löytyihän se, se oli sittenkin se toinen linkki.

Pohjalla on tietysti Michel Foucault ja terooristiskut USA:ssa vuonna 2001. Tosin nyt ei puhuta media kovasta valvonnasta vaan pehmeästä valvonnasta. Tästä aiheesta mediatutkija Mark Andrejevic kirjoitti kirjan iSpy: Surveillance and Power in the Interactive. Pointtina on se, että tuotamme vapaaehtoisesti tietoa itsestämme. Samainen tutkija kirjoitti aiemmin tosi-TV.stä, ettei massakulutus enään vallitse vaan kuluttajista tehdään aktiivisia toimijoita. Kuluttajan on saatava räätälöityä tuote itselleen. Vapaus on sitä, että kertoo salaisuuksia televisiossa ja toisaalla henkilöön samaistutaan ja hänet äänestetään jatkoon tai sitten ei.

Digitaalisessa maailmassa alistumme sille, että meidän toimia kartoitetaan. Siksi Google osaa tarjota meille “oikeat” mainokset yhtä lailla kuin netissä oleva kirjakauppa osaa suositella juuri minulle sopivia kirjoja. Kännykkä voidaan jäljittää varsin helposti ja on ehkä jopa tarpeellinen, jotta vanhemmat tietävät missä heidän lapsensa ovat – kyllä sellaisia palveluita löytyy. Täysin mahdollista jo nyt on kohdentaa mainontaa henkilölle paikan ja mieltymysten mukaan. Esim. lounasaikaan kännykkään tulee viesti, että tuossa 100 m päässä ravintolassa olisi sinulle mieluista ruokaa varsin edullisesti. Tällainen kehitys tuntuu mukavalta ja houkuttelevalta, mutta sen kääntöpuoli on jatkuva valvonta.

Varsinkin sosiaalinen media mainostaa vapauttaa, osallistumista ja luovuutta. Andrejevic kuitenkin huomauttaa, että osallistuminen (participation) ja vallanjako (power sharing), joita niin kovasti nyt mainostetaan, ovat muuttuneet uudessa mediassa joksikin muuksi. Tavallisten ihmisten osallistuminen tyydyttää pelkästään teollisuuden kartoitustarpeita. Siksi onkin kysyttävä, että kuka hyötyy kontrollista eli siitä työstä, jotka tavalliset ihmiset tekevät osallistumalla?

Nykyajan tekniikka mahdollistaa sellaisen kontrollin, josta Taylorin aikakaudella unelmoitiin. Voitonmaksimointi pätee edelleen, mutta nykyään keinot ovat erilaiset. Nykyaikana sekä työntekijästä että kuluttajasta kerätään maksimaalisesti informaatiota. Andrejevicin loppupäätelmä onkin, ettei interaktiivinen media juurikaan poikkea entisestä mediasta – ei ainakaan ideologisessa mielessä. Näyttääkin siltä, ettei viidennestä valtiomahdista ole tarkkailemaan muita valtiomahteja – sen sijaan se tarkkailee meitä.

Ollessaan Ruotsissa tarkemmin sanoen Upsalassa hän pohti, että käykö hänelle samoin kuin René Descartille eli hän kuolisi, koska siellä oli niin pirun kylmää. Niin ei onneksi käynyt vaan Foucault sai siellä valmiiksi väitöskirjansa – tosin svedut (prof. Lindroth) eivät uskaltaneet ottaa sitä vastaan. Aihe oli hulluus ja ilmeisen pelottava sveduille. Renélle ei käynyt yhtä hyvin hän kuoli 1650 Tukholmassa keuhkoputken tulehdukseen. Eikä René ja Comenius koskaan olleet Ruotsissa yhtä aikaa. Tämä huomautuksena niille, jotka ovat näiden kahden herran olleen yhtä aikaa Ruotsissa. Toinen kirjoittamassa oppikirjoja ja toinen opettamassa kuningatar Kristiinaa.

Mutta Foucault ja hulluus. Foucault kysyy “Eikö olekin merkittävä seikka kulttuurissamme, että järjettömyydestä voi tulla tietämisen kohde vasta, kun siitä on tullut poissulkemisen kode?” Lisäksi Foucault väittää, että mielisairauden ymmärtäminen hoitohenkilökunnan taholta on ainoastaan mielisairaiden hallitsemista. Ei ihme, että myöhemmin Foucault kirjoitti kirjan “Tarkkailla ja rangaista” – jota nyt parhaillaan luen. Ja väitöstilaisuudessa hän pamautti “hulluus ei ole luonnontila, vaan sivilisaation tila”.

Muutenkin mielenkiintoinen kaveri tuo Foucault. Hän ei anna oikeutta epäjärjestykselle, mutta sen sijaan hän analysoi järjestystä ja tekee näkyväksi naamion, jonka taakse se kätkeytyy. Eikä koulukaan jää sivuun sillä Foucault kirjoittaa: ” Tarkkailu, harjoitukset, manööverit, pisteytykset, asteet ja paikat, luokittelut, tutkinnot, rekisteröinnit: kokonainen tapa alistaa ruumiita, hallita ihmisolentojen moninaisuutta ja manipuloida heidän voimiaan.” Ja poliisikin saa osansa ” Mielestäni poliisin ammattiin kuuluu harjoittaa fyysistä valtaa”.

Foucault on mielenkiintoinen ja häntä on syytä lukea lisää. Tosin toinen suunta on sosiaalinen media ja lässy pedagogiikka – ne ovat ehkä vielä pahempia vihollisia kuin entiset ja tunnetut tarkkailijat.