Vähän epäilyttää myös Soneran nettiyhteys. Useamman kerran viikossa joutuu nimittäin käyttämään boksista virran pois, jotta saisi nettiyhteyden takaisin – se vaan katkeaa itsestään.

Mutta  Paul Virilio puhuu onnettomuudesta tyyppiä “never-seen-before accident”. Minun onnetommuus ei ollut edes paikallinen vaan henkilökohtainen ja siksi ainakin työyhteisönmittakaavassa mitätön – ”itte hölmöilit”. Muutenkin katastrofit ovat paikallisia. Tekniikan kehittyessä voimme kohdata myös maailmanlaajuisen onnettomuuden. Jotain sellaista mitä suunniteltiin Henning Mankelin kirjassa Palomuuri. Silloin ei olisi enää kyse siitä, että yksittäinen laiva ajaa karille, vaan se koskisi meitä kaikkia.

Olisiko sellainen katastrofi sitten mahdollinen, josta Virilio kirjoittaa? Vastaukseni on kyllä, koska tekniikka pettää aina. Toisaalta ehkä se suurin onnettomuus on tapahtunut siinä vaiheessa, kun virtuaalisesta maailmasta yritetään tehdä jotakin enemmän kuin tavallisesta maailmasta. Tai no vielä pahempaa on, jos mainosmies mainostaa moista trendiä ja saa vielä ihmisiä innostumaan. Tai kuten Virilio sanoo, nopea hallitsee. Demokratia ja dialogi vaativat aikaa – nykyään aikaa ei ole, eikä siksi ole missään demokratiakaan tai dialogiakaan. Tai ehkä jossain, mutta siellä vallitsee varmaan SLOW.

Konepuoli kuitenkin aika hyvässä kuosissa eli vanhaan koneeseen sitten täysi Raid. Vielä kun aika riittäisi.

Tämä on tekniikan kanssa arkipäivää mikään ei toimi. Edellisen koneen kanssa sama juttu. Silloin oli emolevy rikki, joten postitse tuote takas ja odottamista. Nyt olin fiksumpi ja tilasin kasauksen ja testauksen ja silti tulos sama. Tai no se rikkinäinen emolevy piti koneen sentään käynnissä.

Ohjelmapuolella sama juttu “tää oli vain bugi” tai “tämä on melkein valmis”.

Mutta Windows 7 on jotain muuta kirjoittaa CNET.  Windows 7 Professional on vakaa, nopea ja tyylikäs.  Lisäksi se tuntuu nopealta, vikka mittausten mukaan se on joiltakin osin hitaampi kuin Vista tai XP.  Mutta pian pääsen kokeilemaan.

Pohjalla on tietysti Michel Foucault ja terooristiskut USA:ssa vuonna 2001. Tosin nyt ei puhuta media kovasta valvonnasta vaan pehmeästä valvonnasta. Tästä aiheesta mediatutkija Mark Andrejevic kirjoitti kirjan iSpy: Surveillance and Power in the Interactive. Pointtina on se, että tuotamme vapaaehtoisesti tietoa itsestämme. Samainen tutkija kirjoitti aiemmin tosi-TV.stä, ettei massakulutus enään vallitse vaan kuluttajista tehdään aktiivisia toimijoita. Kuluttajan on saatava räätälöityä tuote itselleen. Vapaus on sitä, että kertoo salaisuuksia televisiossa ja toisaalla henkilöön samaistutaan ja hänet äänestetään jatkoon tai sitten ei.

Digitaalisessa maailmassa alistumme sille, että meidän toimia kartoitetaan. Siksi Google osaa tarjota meille “oikeat” mainokset yhtä lailla kuin netissä oleva kirjakauppa osaa suositella juuri minulle sopivia kirjoja. Kännykkä voidaan jäljittää varsin helposti ja on ehkä jopa tarpeellinen, jotta vanhemmat tietävät missä heidän lapsensa ovat – kyllä sellaisia palveluita löytyy. Täysin mahdollista jo nyt on kohdentaa mainontaa henkilölle paikan ja mieltymysten mukaan. Esim. lounasaikaan kännykkään tulee viesti, että tuossa 100 m päässä ravintolassa olisi sinulle mieluista ruokaa varsin edullisesti. Tällainen kehitys tuntuu mukavalta ja houkuttelevalta, mutta sen kääntöpuoli on jatkuva valvonta.

Varsinkin sosiaalinen media mainostaa vapauttaa, osallistumista ja luovuutta. Andrejevic kuitenkin huomauttaa, että osallistuminen (participation) ja vallanjako (power sharing), joita niin kovasti nyt mainostetaan, ovat muuttuneet uudessa mediassa joksikin muuksi. Tavallisten ihmisten osallistuminen tyydyttää pelkästään teollisuuden kartoitustarpeita. Siksi onkin kysyttävä, että kuka hyötyy kontrollista eli siitä työstä, jotka tavalliset ihmiset tekevät osallistumalla?

Nykyajan tekniikka mahdollistaa sellaisen kontrollin, josta Taylorin aikakaudella unelmoitiin. Voitonmaksimointi pätee edelleen, mutta nykyään keinot ovat erilaiset. Nykyaikana sekä työntekijästä että kuluttajasta kerätään maksimaalisesti informaatiota. Andrejevicin loppupäätelmä onkin, ettei interaktiivinen media juurikaan poikkea entisestä mediasta – ei ainakaan ideologisessa mielessä. Näyttääkin siltä, ettei viidennestä valtiomahdista ole tarkkailemaan muita valtiomahteja – sen sijaan se tarkkailee meitä.

Mutta Windows 7 – se voisi olla jotain. Tosin ainakin PC Worldin testissä se ei ollutkaan juuri nopeampi kuin Vista. Toisaalta ehkä se on sitten muuten parempi, vaikka ei ole nopea.

Greenfieldin mukaan on kyse siitä, että lapsen aivoihin tulee nopeasti informaatiota, johon täytyy reagoida nopeasti. Näin toimittaessa aivojen kyky käsitellä informaatiota muuttuu. Lapsi alkaa myös oikeassa elämässä vaatia vastauksia yhtä nopeasti kuin toetokone- ja nettimaailmassa. Samalla keskittymiskyky heikkenee samoin kuin tarkkaavaisuus.

Greenfield on aivotutkija ja siksi hän pääsee helposti julkisuuteen, mutta missä on tutkimus ja missä on näyttö? Näyttöön tai todisteeksi ei riitä yksittäinen opettaja: “She said that one teacher she knows had noticed a sharp decline in her pupils’ abilities to understand others over the last 30 years.” Toisaalta media kaipaa kommentteja tutkijoilta – ei niin väliä mitä asiantuntija sanoo kunhan vaan sanoo jotakin.

Mutta on tuossa asiaakin eli esim Carl Honoré kirjoitti pamflettimaisen kirjan Slow. Kirjan teemana on hitaus eli aina nopeammin ja nopeammin ei ole hyväksi ihmiselle. Kiireestä tulee elämäntapa. Vastapainoksi on myös ilaamntunut liikkeitä kuten  Slow Food, Slow Sex ja Slow Exercise.

Ai niin se linkki vielä: http://blogs.wsj.com/digits/2009/02/25/oxford-scientist-facebook-might-ruin-minds/

Freiren ajatukset kuulostavat hyvälle vieläkin. Usein Internetiä ja sosiaalista mediaa mainostetaan juuri dialogin kannalta. Ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja vuorovaikutus on hyvä, samoin kuin dialogi, keskustelu ja demokratia.

Laiskasti nykyajan pedagogisia virtauksia ja yleensäkin webiä seuraavana minusta tuntuu, kuulostaa ja näyttää siltä, että webissä tapahtuu jotakin ihan muuta kuin dialogia.  Varsinkin sosiaaliselle webille tuntuu olevan tavallista, että omaan maailmankuvaan sopivat uutiset nostetaan etusivulle ja muut tiputetaan pois. Samaa mieltä olevat ihmiset kokoontuvat yhteen ja alkavat keskustella siitä kuinka hyviä heidän mielipiteet ovat ja kuinka huonoja muiden mielipiteet ovat.