Koulutuksen kentällä teoreettista taustaa on etäopetuksen suunnalta. Sieltä onkin löydettävissä kolme erilaista paradigmaa. Keeganin (1999, 55-105) mukaan kaikki kolme suuntausta vaikuttavat yhä etäopetukseen, vaikka teknisesti on edetty kirjeistä ja postilaitoksesta sekä tietokoneisiin että internetiin.  Ensimmäinen suuntaus korostaa oppijan riippumattomuutta. Nykyaikaisin termein kyse on itseohjatusta oppimisesta tai itseohjautuvasta oppimisesta. Opiskelijan pitää voida säätää sitä, missä ja milloin hän päättää oppia. Hän päättää myös siitä, mitkä ovat hänen opiskelunsa tavoitteet. Opettajan tehtävä on henkilökohtaistaa opetus sekä menetelmien että sisällön osalta. Tällä suuntauksella on mielenkiintoisia yhtymäkohtia muun muassa autodidaktiikkaan, jolloin opiskelija opettaa itse itseään. Kärjistäen voisi todeta, että tämä suuntaus jättää opiskelijan oman onnensa nojaan.

Toinen suuntaus korostaa sisältöä. Keegan käyttää nimitystä ”Industrialization of education”, mikä viittaa etäopetuksen mekanisoitumiseen ja standardoimiseen. Suuntauksen kehitteli Otto Peters, jonka mukaan etäopetusta ei voitu toteuttaa samalla tavoin kuin perinetistä luokkahuoneopetusta. Mallia Peters haki teollisuuden prosesseista, jotka hänen mukaansa soveltuvat loistavasti myös etäopetukseen ja -opiskeluun. Petersin mukaan luokkahuoneopetus oli verrattavissa lähinnä esiteolliseen tuotantovaiheeseen. Muutenkin perinteiset opetuksen tutkijat olivat kiinnittäneet liikaa huomiota suullisesti välitettyyn opetukseen. Peters kehuu kuinka etäopetuksessa opetetaan massoja. Tämän keskittämisen hyöty on samaa luokkaa kuin teollisuudessa siirryttäessä käsityöstä massatuotantoon. Lisäksi työnjako noudattaa teollisuudesta tuttuja malleja. Opettajan roolikin jakautuu ainakin kolmeen osaan, eli sisällön tekijään, arvioijaan ja opiskelijan tukijaan. (Keegan 1999, 77-84.) Tämä malli toimii, jos em roolit ovat mukana. Usein käy kuitenkin niin, että oletetaan pelkän sisällön riittävän. Mitäpä se opiskelija muuta tarvitsee kuin parhaimman mahdollisen sisällön?

Kolmas suuntaus korostaa vuorovaikutusta ja interaktiota. Tämä suuntaus hallitsee tällä hetkellä suomalaista verkkopedagogiikkaa. Malli kaksisuuntaiseen kommunikaatioon tulee kuitenkin niinkin kaukaa kuin kirjeopetuksesta. Kansainvälisesti tunnetut alan pioneerit ovat ruotsalaiset Booth ja Holmberg. Suuntaus painottaa vuorovaikutusta tarvetta motivaation säilyttämiseksi. Sisällön osalta suuntaus tarkoittaa, että oppimateriaali tehdään sellaiseksi, että se houkuttelee keskustelemaan ja ottamaan kantaa. Sisältö ei saa olla kyseenalaistamatonta elämysköyhää faktaa. (Keegan 1999, 89-104.) Tätä sovelletaan usein siten, että lyödään ryhmä kasaan. Laitetaan paketin päälle taikasanat dialogi ja yhteisöllisyys. Sitten ryhmän voikin jättää heitteille.

Lähde: Keegan, D. (1999). Foundations of distance education. (Third edition). Routledge: London and New York.

Paikalla oli myös opettajia, mutta kukaan ei älähtänyt. Uutta lakia sorvataan ja sen mukaan tekijänoikeus syntyisi jatkossakin tekijälle, mutta työnantajalla olisi teoksen luojan kanssa rinnakkainen käyttöoikeus. Työnantaja saisi oikeuden käyttää työ- tai virkasuhteissa luotuja teoksia korvauksetta myös työ- tai virkasuhteen päättymisen jälkeen. Ei muuta kuin tallennetaan opettajan opetus nauhalle (lähioikeudet) jolloin saadaan siihen oikeus ja lopuksi tietysti oikeus hänen tekemäänsä materiaalin. Tämähän on työnantajan unelma – potkitaan väki pellolle ja silti opetus pyörii aina vaan. Siinä selitys siihen miksi otan materiaalini pois työnantajan ulottuvilta mahdollisimman pian. Opiskelijat sitä materiaalia tarvitsevat – eikä työnantaja

Itse olen ollut vapaan oppimateriaalin kannattaja ja koittanut laittaa materiaalia avoimeen jakoon. Viime aikoina olen kuitenkin muuttunut epäilevämmäksi. Siinä vaiheessa, kun työnantaja alkaa puhua , että laitapas Jari sun materiaalit Creative Commons lisenssin alle niin syntyy epäluulo. Kun samaan aikaan lainsäätäjä suunnittelee työntekijän päänmenoksi vastaavia toimia – tai oikeastaan vielä pahempia niin vielä suurempi on epäilys. Kun omalla työpaikalla työntekijätkin alkavat kallista kahden edellä mainitun suuntaan, olen vieläkin epäilevämpi. Vastakkainasettelu työnantaja ja työntekijän välillä ei ole ohi. En luota päättäjiin eli tuollainen laki voisi mennä läpi – joku sanoisi, että valitettavasti.

Tässä yhteydessä tekisi mieleni puuttua myös talkoot ilmiöön eli vapaaehtoistyöhön. Osa tekee töitä palkatta ja osa saa työstään rahaa. Jääköön se toiseen kertaan vaikka lähes samasta asiasta on kyse.

Päivän aivot löytivät – yllätys, yllätys opetushallituksesta. Lauri Kurvonen oli vedossa niin kuin van ykkösketjun sentteri voi olla. Kiva kuulla, että joku on perustellusti eri mieltä ja esittää hyviä argumentteja. Kurvosen innoittama aloin jo miettiä kuinka ihmiset tuottavat materiaalai suurille toimijoille kuten Yle ja maakuntalehdet. Sitten Yle ja maakuntalehdet myyvät meille siitä syntyvän tuotteen. Toimittajille potkut ja silti mediamylly jauhaa. Niin ja joku käärii rahat, kun toiset maksavat siitä, että saavat tehdä töitä ilmaiseksi. Tässä vaiheessa Marx kääntyi haudassaan.

Terminä julkinen on hankala. Se mielletään helposti siten, että onkin kyse oikeuksista. Henkilöllä on oikeus tulla koulun alueelle, henkilöllä on oikeus tulla luokkaan ja opettajanhuoneeseen. Eikä oikeus ole kertaluonteinen vaan jatkuva. Ja kun ollaan paikalla niin oikeuksia kertyy lisää. Jos koulu on julkinen tila ja opettaja suorittaa julkista tehtävää, voidaan häntä myös kuvata ja videoida.

Se mikä ihmetyttää on, että laissa puhutaan opetuksen julkisuudesta eli lähinnä opettajasta ja opetussuunnitelmasta. Lain mukaan opiskelu ei olisikaan julkista, mutta miten käytännössä erottaa julkinen opetus ja ei julkinen opiskelu? Opettaja voi kaivaa takataskustaan tekijänoikeudet ja sillä tavoin hän voi säädellä omia oikeuksiaan kuten esim opetuksensa lähioikeuksia. Opiskelijalle ei tässä tunnu jäävän mitään oikeuksia. Tämä näkyy erityisesti, kun on kyse netistä. Opiskelusta tulee silloin julkista. Se ei välttämättä ole paha asia, mutta silloin se on ongelma, jos opiskelija ei saa itse päättää.

Usein opiskelija on pakotettu kirjautumaan erilaisiin paikkoihin, jotta saisi opintonsa suoritettua. Sekin on ok, jos muistetaan yksityisyyden suoja. Nykyään näyttää tosin olevan tavallista, ettei missään näy tietosuojaselostetta tai rekisteriselostetta. Opiskelusta näyttääkin tulevan iSpyn seuraava kohde.

http://www.jarisarja.fi/ispy-ja-neljas-vallan-mahti/

Mutta osasi Hollo kirjoittaa myös tieteestä. Ja hyvä niin, koska nykyään kasvatuksen ja kasvatustieteen nimissä julkaistaan täyttä sontaa. Kaikenlaista tyrkytetään, koska kuten Juice laulaa ”toinen ostaa vaan koska toinen myy”. Hollo tosin sanoo sen paremmin ”Sen asiana ei ole tyrkyttää mitään uutta käyttäytymis- tai suuntautumistapaa, van pyrkiä toteamaan, mitä todellisuudessa ilmenee. Se siis ei ole mikään taito-oppi, se ei sommittele mitään määräyksiä vaan selvittelee lakeja. Se ei tähtää tulevaisuuteen vaan pysyttelee nykyisyyden ja menneisyyden piirissä”. (Hollo 24-25.) Kasvatustieteen on oltava objektiivinen eikä subjektiivinen. Sen on oltava kokemusperäinen eikä spekulatiivinen. Se on realistinen eikä idealistinen.

Kasvatustieteeksi ei kelpaa mikä tahansa mielipide tai projekti. Tosin Hollo huomauttaa: ”Syvempi perehtyminen kasvatuksen maailmaan erikoisluonteeseen saattaa tehdä ilmeiseksi, ettei sitä koskevan ajatustyön sovi noudattaa ns. puhtaasti tieteellistä suuntaa, koska niin menetelleen syrjäytyy se, mikä kasvatukselliselta kannalta on kaikkein tärkeintä. (Hollo 28) Ei eipä löydy kasvatuksen teoria eksaktista tieteestä – jos uskomme Holloa. Mieleni tekee uskoa Holloa, toisaalta kvalitatiivinen tutkimus suoltaa sontaa, jonka vuoksi hakisin kasvatuksen teoriaa nimenomaan eksaktin tieteen puolelta.

Teoriasta Hollo sanoo Goethen sanoin, ”Harmaata, rakas ystävä, on aina teoria, ja viheriä on elämän kultainen puu”. Hän jatkaa, että usein on painotettu käytännön kasvatustyötä. Teoria on jäänyt taka-alalle. Hollo kuitenkin huomauttaa, että yksityisten tosiasioiden havaitseminen ja kuvaaminen ei riitä. Kasvatus ei ole vain läjä lukemattomia yksittäistapauksia. Hollo käy myös läpi käsitteen teoria etymologista taustaa. Kreikkalaisten sana theoría tarkoitti alun perin katselemista, näkemystä ja katselemisesta koituvaa iloa. Sitten Hollo hyppää jo siteeraamaan Kantia ”käsitteet ilman havaintoja ovat tyhjiä ja […]havainnot ilman käsitteitä ovat sokeita.”

Hollo kirjoitti kirjan ennen kuin oli olemassa oma itsenäinen kasvatustiede. Siksi onkin tarkasteltava erityisesti sitä kuinka Hollo kirjoittaa tieteestä ja teoriasta. Hollo puhuu sovelletusta teoriasta. Jollakin tieteenalalla on teoria, jota sovelletaan kasvatusopin piirissä. Se on ikään kuin tuontitavaraa, jonka varaan ei kasvatuksen teoriaa voi rakentaa. Usein tällaiset tuontitavaraviritykset ovat varsin keinotekoisia. Ennen se oli ymmärrettävää, koska kasvatusopilla ei ollut tieteen kentässä jalansijaa. Siksi esim. yliopistostatuksen saaneet tieteenalat pääsivät sanelemaan kehityksen suuntaa. Jopa talous ja taide pääsivät sanelemaan, vaikkei niillä olisi ollut tieteellistä statusta.

Mitä kasvatustieteelle kuuluu tänään? Se on tiede, tosin nykyään lähes kaikki haluavat yliopistostatuksen. Mutta edelleenkin kasvatustiede lainaa, se lainaa tosi ahkerasti muilta. Tosin mielestäni riittäisi, jos se lainasi vain sosiologialta. Lainaaminen on niin rajua, että siinä on jo unohtunut se perusasia eli mitä kasvatus on? Onko kasvatus edes mahdollista nykyään? Sekin on nykyaikaa, että kasvatuksen maailman työnnetään milloin mitäkin ratkaisua. Joidenkin mielestä tietokoneet ja internet ovat ratkaisu, vaikka niillä ei olisi kasvatuksen kanssa mitään tekemistä.

Mutta siirretään katse toisaalle eli opettajaan – tai vielä kauemmas eli niihin, jotka päättävät opetuksesta. Ovatko opetuksesta päättävät tahot lopulta vapaita? Eivät ainakaan Thomas Ziehen mukaan (luin Uuden nuorison). Ziehe kirjoittaa siitä kuinka me usein valitsemme helpoimman tien. Yritämme sopeuttaa opetuksen nuorison mukaiseksi. Se ei kuitenkaan ole oikea tie, ei ainakaan tiedollisesti. Eikä muutenkaan. Ziehe varoittaa myös kritiikittömästä avoimesta. Avoimuutta on vaikea vastustaa, mutta on huomattava, että se on erittäin voimakas sosiaalisen kontrollin väline. Koulun ei siksi pidä edes yrittää olla intiimi. Oppimisympäristö ei ole yhtä suurta perhettä, vaikka on tärkeää kyetä toimimaan yhdessä.

Ziehe ei myöskään päästä opiskelijaa helpolla. Oppimisessa on kohdattava myös vierasta ja entuudestaan tuntematonta. Oppiminen tekee kipeää ainakin aluksi. Itsekeskeisyydestä on päästävä eroon. Ziehe puhuu ylikuumentuneesta minästä. Opiskelija kysyy kokoajan, “mitä hyötyä minulle on tästä?” Tässä systeemissä opiskelija ei huomaa, ettei hän enään ole esikoulussa. Samalla opettaja polttaa itsensä loppuun yrittämällä sitoutua aina vaan enemmän ja enemmän ja samalla näyttelijänlahjojaan hyödyntäen. Liian helposti koulu luopuu ja antaa mahdollisuuden sille, että opiskelijan identiteetti ei enään muutu. Samalla sosialisaatiota ei tapahdu eikä myöskään solidaarisuus kehity. Eikä siinä tapahdu oppimista, koska mikään ei muutu. Valitettavan usein koulu menee juuri tätä tietä – joku taisi laulaa “koskaan ei muuttua saa”, ehkä se oli Pasi Kaunisto.

Ziehen mukaan on luonnollista, että nuoret muodostavat “suoja-alueen”. He eivät innostu ja se on terveen nuoreen merkki. Koulun pitäisi voida viilentää ylikuumentunut subjektiivisuus, sen sijaan moni pedagogi tekee päinvastoin ja kuumentaa sitä lisää.

Foucault näki ihmisen kietoutuneena useisiin vallan ja asiantuntijuuden verkostoihin. Ihminen ei siksi ole vapaa vaan pelkkä sätkynukke, jolla ei ole omia kiinnostuksen kohteita. Toisaalta jos vapautta on vielä jäljellä niin useat eri instanssit opettavat meille, kuinka sitä vaputta tulisi käyttää. Meille opetetaan puolison valintaa, lasten kasvatusta, koulutuksen valintaa, elämäntapaa jne. Meitä ei pakoteta terveelliseen elämään, vaan siitä tehdään eettinen kategoria, joka vielä kuorrutetaan tieteellisillä tutkimuksilla. Siihen päälle edelleen kaupalliset intressit ja mainostajat, jotka vakuuttavat, että näillä tuotteilla elämäsi on entistäkin onnellisempaa.

Foucault on mielenkiintoinen siksi, että valta liittyy koko elämään. Foucaultin ajattelussa tieto ei ole valtaa, vaan se on kontrollia. Tarvitaan tietoa, jotta voidaan kontrolloida. Koulussa tietysti tuotetaan aina vaan hienojakoisempaa luokittelua. Koulu myös kontrolloi ihmisen ruumista (esim missä istut) ja aikaa (tiettynä aikana olet koulussa). Ruumiin ja ajan kontrolli on ehdoton must – jopa lainsäädäntö perustuu siihen, että on lähipetusta. Pitää voida kontrolloida opiskelijan aikaa ja ruumista. Yhtä lailla kontrolloidaan samalla opettajaa – hänenkin pitää olla tietyssä tilassa tiettynä aikana. Foucaultin mukaan on kyse siitä, että sitä enemmän valtaa mitä enemmän voit kontrolloida ihmisen ajan- ja tilankäyttöä.

Nopea ja helppo ratkaisu siihen, että ihmistä kontrolloidaan kouluissa, olisi tietenkin etäopetus. Se poistaisi kokonaan sekä ajan että ruumiin kontrolloin. Opiskelua ei olisi sidottu tiettyyn kellonlyömään tai tiettyyn paikkaan. Toisaalta etäopintojen haittapuolena on ehkä juuri puutteellisen kontrollin vuoksi heikot tulokset. Tarkoitan, että tulokset ovat heikot sen suhteen kuinka moni valmistuu. Koulutuksen talouden näkökumasta on kyse riskisijoituksesta.

Uusien menetelmien luominen on muotia, eikä menetelmien luominen ole mikään pedagogien yksinoikeus. Tosin nykyään kaikki menee läpi ilman mitään sensuuria, koska kritiikki on hävinnyt. Kaikkien pitää vaan hymyillä ja muistaa nami nami ja joustoa polviin sekä taikasanat konstruktivismi, yhteistoiminnallinen oppiminen, pbl, lbd ja metakognitio. Menetelmäksi ei tuon mittapuun mukaan sovellu esim. luova narina.

Mutta niihin koulutuksen ratkaisujen kuten esim. blogit ja omien tuotosten julkaiseminen netissä. Sellainen toiminta nähdään keinona ratkaista koulun ongelmia kuten esim paljon puhuttu kouluallergia. Kaikenlainen sosiaalisuus ja yhteisöllisyys on hyvää, koska konsultti on niin päättänyt. Herääkin kysymys, missä on kritiikki? Kuka kritisoi tai tarkastelee yhteisöllisyyttä ja web 2.0:aa kriittisesti.

Lasten, nuorten ja aikuistenkin osalta on kyse siitä, että he haluavat rajata koulun ulkopuolelle osan itselleen tärkeimmistä piirteistään, ominaisuuksistaan ja mielenkiinnon kohteistaan. Sakari Saukkonen kirjoittaa väitöskirjassaan:

“Välttämättä aivan kaikkea itselle merkityksellistä ei haluta tuoda esille, käyttää ja saattaa arvioitavaksi koulussa. Koulussa ei siten näyttäisi rakentuvan niinkään lapsen “kokonaispersoonallisuus” vaan koululaisuus – koulussa toimivan lapsen rooli, johon toiset mukautuvat toisia paremmin.”

Saukkonen jatkaa “Koululaistilan selvärajaisuus ja erottuminen muusta elämästä tuo turvallisuutta. Toisaalta myöhäismodernin kulttuurin tilanne saattaa olla omiaan nostamaan esiin etenkin lasten kohdalla halun turvata edes jossain varmaan ja selkeään – olipa se sitten vaikka vanhanaikainen koulu. On myös kysyttävä, onko kriittisen koulutussosiologian huoli lapsista massakoulutuksen myllyssä aikuisnäkökulmasta rakennettua sapelinheiluttelua kuviteltua vastustajaa vastaan. Lapsille tuo vastustaja, siis aikuisten logiikan mukaisesti määritelty rajoittava ja karsinoiva koulu, onkin paljon muutakin, myönteisempää.”

Ëlämme kohta yhteiskunnassa, jota Pekka Uotila kuvasi jo 1999. Uotilan kuvaamassa skeneaariossa yhteiskunnassa EU:n skolarit kiertävät ympäri maata arvioimassa ihmisiä, halusivat he sitä ei. Pekka Uotila kuvasi modernin viimeistä vaihetta Netix Pressin kolumnissa seuraavasti.

“EU:n liittovaltion palkkaamat laajasti sivistyneet, monitaitoiset skolaarit etsivät oppimistapahtumia, palkitsevat oppimistuloksia ja hyväksyvät suorituksia kansalaisten tilauksesta tai oman valppautensa ansiosta kaikkialla Euroopassa.

Skolaari voidaan kutsua paikalle baarissa kehkeytyneen lennokkaan, syvällisen intohimoisen keskustelun äärelle baarimikon hälyttämänä. Skolari seuraa keskustelua aikansa, toteaa osanottajien henkilöllisyyden, tekee lyhyen raportin tapahtumista ja toteaa konversaation oikeuttavan riittäväksi näytöksi yhteiskuntapolitiikan perusteisiin kahden opintoviikon edestä.

Skolaarin kutsulaite hälyttää seuraavaksi kuuntelemaan 50-vuotispäivillä esiintyvän kitaristilaulajan esitystä. Peruskoulun musiikin arvosanan korotus?” (Uotila 1999)”

Pedagogina en ymmärrä miksi konsultti haluaa väen väkisin, että jokaisen suomalaisen on saatettava kaikkea hänelle merkityksellistä arviotavaksi. Kuka teki koulusta idols tyylisen kilpailun? Saatanan konsultit!

Lehtonen (1990) toteaa, että yhteisöideaalin määritelmän sisältämät yhteisöllisen järjestäytymisen ehdot ovat verraten tiukat. “Yhteisössä toimimisen tulee olla vapaaehtoista. Sen tavoitteiden tulee olla jäsenten hyväksymiä, muutoin he eivät luovuttaisi yksilöllistä päätösvaltaansa yhteisölle. Toiminnan on oltava demokraattista ja tasa-arvoista.” Tuossa määritelmässä erityisen tärkeä pala on vapaaehtoisuus. Se rajaa pois instituutiot, jotka perustuvat pakottamisen, velvollisuuteen tai rankaisemiseen. Siksi armeija, vankila, mielisairaala ja koulu on jätettävä määritelmän ulkopuolelle. Niissä oleminen on harvoin vapaaehtoista.

Demokratia ja tasa-arvoisuus tiputtaa ainakin tiukasti tarkasteltuna pois usean järjestön ja työpaikan. Jäljelle jää jotain talkootyön tapaista toimintaa. Toisaalta kyse olikin yhteisöllisyydestä eikä sanasta yhteisö. Jatketaan siis siihen suuntaan. “Yhteisöllisyys voidaan käsittää ideana tai tavoitteena ja tässä mielessä oppina tietystä vuorovaikutustavasta. Kun joukko ihmisiä pyrkii järjestämään elämänsä tämän idean mukaisesti, kysymyksessä on yhteisöllistyminen. Vaikka yhteisöllistyminen ei johtaisikaan vuorovaikutuksen yhteisölliseen organisoitumiseen ja yhteisöihin, se on hyväksyttävä siitä huolimatta olemassa olevana tosiasiana. Kun ihmisryhmiin pyritään vaikuttamaan niiden ulkopuolelta niin, että ne järjestäisivät elämäänsä yhteisöllisesti, kysymys on yhteisöllistämisestä.” (Lehtonen 1990.)

Esimerkiksi koulu pyrkii vaikuttamaan ihmisryhmiin. Siksi koulussa ei voida puhua yhteisöllisyydestä vaan oikea termi olisi yhteisöllistäminen. Vielä hurjempi väite yhteisöllisyydestä on silloin, kun opiskelija on internaatissa. Internaatin tavoite kun on yhteisöllistäminen. Lisäksi joku määrittää aina reunaehdot, joiden sisällä yhteisöllistäminen tapahtuu.

Koulun kannalta on myös ongelmallista se, että nuorille yhteisöllisyys on usein väline valtakulttuurin arvojen ja toimintatapojen kyseenalaistamiseen. Tosin koulu ratkaisee aina ongelman pakottamalla – ihmiset pakotetaan samaan yhteisöön. Koululainen, oppilas tai opiskelija ei saa valita luokkakavereitaan. Pakottamisella eli pakkoyhteisöllisyydellä tavoitellaan hyvää sillä, että erilaiset ihmiset pakotetaan yhteen.