Paikalla oli myös opettajia, mutta kukaan ei älähtänyt. Uutta lakia sorvataan ja sen mukaan tekijänoikeus syntyisi jatkossakin tekijälle, mutta työnantajalla olisi teoksen luojan kanssa rinnakkainen käyttöoikeus. Työnantaja saisi oikeuden käyttää työ- tai virkasuhteissa luotuja teoksia korvauksetta myös työ- tai virkasuhteen päättymisen jälkeen. Ei muuta kuin tallennetaan opettajan opetus nauhalle (lähioikeudet) jolloin saadaan siihen oikeus ja lopuksi tietysti oikeus hänen tekemäänsä materiaalin. Tämähän on työnantajan unelma – potkitaan väki pellolle ja silti opetus pyörii aina vaan. Siinä selitys siihen miksi otan materiaalini pois työnantajan ulottuvilta mahdollisimman pian. Opiskelijat sitä materiaalia tarvitsevat – eikä työnantaja

Itse olen ollut vapaan oppimateriaalin kannattaja ja koittanut laittaa materiaalia avoimeen jakoon. Viime aikoina olen kuitenkin muuttunut epäilevämmäksi. Siinä vaiheessa, kun työnantaja alkaa puhua , että laitapas Jari sun materiaalit Creative Commons lisenssin alle niin syntyy epäluulo. Kun samaan aikaan lainsäätäjä suunnittelee työntekijän päänmenoksi vastaavia toimia – tai oikeastaan vielä pahempia niin vielä suurempi on epäilys. Kun omalla työpaikalla työntekijätkin alkavat kallista kahden edellä mainitun suuntaan, olen vieläkin epäilevämpi. Vastakkainasettelu työnantaja ja työntekijän välillä ei ole ohi. En luota päättäjiin eli tuollainen laki voisi mennä läpi – joku sanoisi, että valitettavasti.

Tässä yhteydessä tekisi mieleni puuttua myös talkoot ilmiöön eli vapaaehtoistyöhön. Osa tekee töitä palkatta ja osa saa työstään rahaa. Jääköön se toiseen kertaan vaikka lähes samasta asiasta on kyse.

Päivän aivot löytivät – yllätys, yllätys opetushallituksesta. Lauri Kurvonen oli vedossa niin kuin van ykkösketjun sentteri voi olla. Kiva kuulla, että joku on perustellusti eri mieltä ja esittää hyviä argumentteja. Kurvosen innoittama aloin jo miettiä kuinka ihmiset tuottavat materiaalai suurille toimijoille kuten Yle ja maakuntalehdet. Sitten Yle ja maakuntalehdet myyvät meille siitä syntyvän tuotteen. Toimittajille potkut ja silti mediamylly jauhaa. Niin ja joku käärii rahat, kun toiset maksavat siitä, että saavat tehdä töitä ilmaiseksi. Tässä vaiheessa Marx kääntyi haudassaan.

Terminä julkinen on hankala. Se mielletään helposti siten, että onkin kyse oikeuksista. Henkilöllä on oikeus tulla koulun alueelle, henkilöllä on oikeus tulla luokkaan ja opettajanhuoneeseen. Eikä oikeus ole kertaluonteinen vaan jatkuva. Ja kun ollaan paikalla niin oikeuksia kertyy lisää. Jos koulu on julkinen tila ja opettaja suorittaa julkista tehtävää, voidaan häntä myös kuvata ja videoida.

Se mikä ihmetyttää on, että laissa puhutaan opetuksen julkisuudesta eli lähinnä opettajasta ja opetussuunnitelmasta. Lain mukaan opiskelu ei olisikaan julkista, mutta miten käytännössä erottaa julkinen opetus ja ei julkinen opiskelu? Opettaja voi kaivaa takataskustaan tekijänoikeudet ja sillä tavoin hän voi säädellä omia oikeuksiaan kuten esim opetuksensa lähioikeuksia. Opiskelijalle ei tässä tunnu jäävän mitään oikeuksia. Tämä näkyy erityisesti, kun on kyse netistä. Opiskelusta tulee silloin julkista. Se ei välttämättä ole paha asia, mutta silloin se on ongelma, jos opiskelija ei saa itse päättää.

Usein opiskelija on pakotettu kirjautumaan erilaisiin paikkoihin, jotta saisi opintonsa suoritettua. Sekin on ok, jos muistetaan yksityisyyden suoja. Nykyään näyttää tosin olevan tavallista, ettei missään näy tietosuojaselostetta tai rekisteriselostetta. Opiskelusta näyttääkin tulevan iSpyn seuraava kohde.

http://www.jarisarja.fi/ispy-ja-neljas-vallan-mahti/

No palkka oli silti koskematon eli ulosottoviranomainen oli oikeassa. Ihan vittuillessani maksoin Mikkelin kaupungille uudestaan sen 23 ekua, jota ulosoton kautta perivät ja sitä rahaa ei vieläkään ole tullut takaisin. Ilmeisesti heille raha kelpaa :)

itunesin kautta on tullut ostettua vähän kaikkea, mutta nyt se lakkasi toimasta. Ilemisesti raha ei kelpaa, joten olkoon se paska mun puolesta. Muualle raha kelpaa hyvin ja maksan sinne.

Vuonna 1996 valvoin kaksi viikkoa, jotta saisimme aikaiseksi jotakin, joka helpottaisi opettajan työtä. Nyt on kulunut yli kymmenen vuotta enkä vieläkään tajua miten internet helpottaa opettajan työtä. Ensin pidät lähiopetuksen, jonka samalla laitat verkkoon etäopetuksena ihan livenä. Koska kaikki eivät ole paikalla laitat sen vielä nauhalle. Lisäksi osa haluaakin suorittaa verkkokurssina, joten teen koko paketista verkkokurssin, jossa materiaali ja tehtävät ja nauhoitteet. Näin 45 v en jaksa enää valvoa koko yötä vaan stoppi tulee jo kello kolme yöllä – tosin joskus jopa kello 1.

Tosin olihan aikaa tuossa välissä. Silloinkin luvattiin milloin mitäkin. Kun käytät tätä ohjelmaa niin kaikki on helppoa ja kätevää. Ei kuitenkaan täydellistä ohjelmaa löytynyt vaan sellaisia puolivirityksiä. Ohjelma teki jotakin hyvin ja loput ei sitten millään. Vielä pahempaa seurasi, kun talo lähti kehittämään omia ohjelmia. Yks kaks olenkin asiakkaan ja työantajan välissä. Ei toimi ohjelma ei – koulukaverini sanoi, että heillä vastaavassa tilanteessa luvattiin asiakkaalle jotain hyvitystä. Meillä työntekijä pantiin mankelin läpi – laiska tyhmä ja saamaton laulaisi varmaan joku yhtye.

Laite toimi ja musa oli elämys. Kiva kuunnella, kun ei ollut mahdollista vaihtaa kappaletta. Nykyisin musa on usein sitä, että kappaleita hypitään yli. Pitää saada vaan parhaat ja pahimmillaan soitetaan aina vaan vähän alkua. Nykyään kaiken on oltava nopeaa – musiikista ei enään nautita. Lisäksi sama minkälaisen albumin joku julkaisee, koska ei sitä kukaan kuitenkaan kuuntele järjestyksessä. Pahimmillaan siitä poimitaan vaan yksi kappale omaan musiikkikokoelmaan. Tai no ehkä joku poimii vaan pelkän intron.

Ruuan suhteen maailmalla leviää ilmiö slow food. Se), on kansainvälinen liike, joka on vastareaktio nopeusilmiölle. Slow Foodin perusti Carlo Petrini vuonna 1986. Punainen vaate liikkeelle on esim. McDonalds ja mikroaaltouuni. Liikkeen kulmakiviä ovat ruuan suhteen hyvää – puhdasta – oikeudenmukaista. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ilmiö Slow Society, joka on avunhuuto ja samalla vaihtoehto lyhytnäköisyydelle. Kyse on kestävästä yhteiskunnasta, jossa eletään hitaasti.

Viime viikolla DNt paljasti, ettei Ruotsin tunnetuin bloggaaja Isabella Löwengrip tienaa niin paljon kuin hän väittänyt. NN kävi kurkkaamassa Isabellan yrityksen tilinpäätöstä, jonka mukaan hän ei tienaakaan 300.000 – 400.000 kruunua kuukaudessa. Ehkä Isabella oli valehdellut tai sitten ei. Toisaalta kuka kiinnostuisi tavallisesta blogista – ei ainakaan media, eikä mainostajat. Nextopia jyrää!

Levy-yhtiö Racing Junior sai 19 kruunua kun heidän levyjä oli soitettu 55 100 kertaa eli 0,0003 kruunua per kuuntelu. Näyttäkin siltä, että samat levy-yhtiöt, jotka haastoivat The Pirate Bayn oikeuteen, koska halusivat suojella omien artistien oikeuksia, ovatkin nyt myyneet heidän levyt halpaan hintaan Spotifylle. Samma he ovat ostaneet osakkeita Spotifylta, joiden arvo on noustt huimaa vauhtia. Eli miten se meni “lampaat laihtuu ja paimenet lihoo”.

Magnus Ugglan kärkevän blogikirjoituksen kirvoittajana oli hänen saamansa tulot Spotifyltä. Ugglan mukaan katumuusikko tienaa saman päivässä kuin hän puolessa vuodessa Spotifyn kautta. Spotify oli liian hyvä ollaakseen totta eli kaikki voisivat kuunnella musiikkia ilmaiseksi ja laillisesti. Pirate Baytä ei enään tarvittaisi, eikä enään olisi laitonta musiikkia. Vielä eneäämän Uggla suuttui, kun hän luki lehdesä Sony Musicin ostaneen 30 000 kruunulla 6 % osuuden Spotifystä. Suuttumusta lisäsi se, että Spotifyn arvoksi on arvioitu 2 miljardia kruunua. Sony Musicin kauppa on huippuedullinen, mutta artisti ei vaan tunnu pääsevän samanlaisin sopimuksiin. Ja sekös se hatuttaa Magnusta.

Ja suuttumus sen kuin jatkuu. Ugglan mukaan Sony Music oli yksi niistä, jotka haastoivat The Pirate Bayn oikeuteen. Nyt sitten Sony Music tekee samaa kuin Pirate Bay, mutta ei avoimesta vaan salassa.

Spotify on ollut myös paljon esillä sen tiimoilta, että iPhonelle on jo pitkään ollut sovellus. Apple ei kuitenkaan ole sitä hyväksynyt. Syynä tietenkin se, että Applella on iTunes.

Henkilökohtainen on kauppatavaraa, moni saa sitä kautta rahaa. Osa taas julkaisee intiimejä asioita ilmaiseksi eikä se siltikään kiinnosta ketään. Eikä kaikki edes innostu erilaisista tv-formaateista, joihin sisältyy julkinen intiimisyys.

Toinen hassu sana oli toisen ryhmän tuotos “glokaali”, joka tarkoittaa globaalia ajattelutapaa, mutta samalla lokaalia eli paikallista toimintaa. Usein toiminnalla on kauniit kuoret eli globaali vastuu, mutta itse tekeminen paikallisella tasolla on mitätöntä. Kun glokaali ja julkinen intiimisyys yhdistetään, päädytään siihen, ettet tunne naapuriasi etkä puhu hänen kanssaan saati käy kylässä. Samalla paljastat itsestäsi henkilökohtaisia asioita koko maailmalle ja luet toisten henkilökohtaisia asioita, vaikka he asuisivat toisella puolella maailmaa.

Intimiteetti voidaan myös nähdä salaperäisenä ja mystisenä. Se on jotain mistä meillä ei ole tietoa, se on tuntematon ja siksi niin arvoituksellinen. Jos kaikki on julkista, ei ole enään salaisuuksia ja tilanne on kuin Crocodile Dundeessa: “when we have a problem in Walk-about Creek, we tell Wally; Wally tells everybody else and then there’s no problem.” Eli, kun ei ole salaisuuksia, ei ole myöskään ongelmia. Tuo sama periaate voisi toimia myös vaalirahoituksen suhteen.

Kun johto, joka nykyään on kaikkialla paisutettu, ostaa muutoksen alkaa sanelu. Asiat esitetään oppimisen näkökulmasta. Jos kieltäydyt oppimasta, valmentaudut sellaista organisaatiota varten, jota ei enää ole olemassa. Samaan aikaan esitetään useita vaatimuksia käyttää milloin mitäkin ohjelmaa ja menetelmää. Oikeasti se on VALTA, joka käskee. Muutoksen huumassa valta kuulostaa kuitenkin kehittämisen käskyltä. Ja mikäs on käskiessä, kun tietotyöntekijä ei enää käytä aivojaan. Tietotyö on pilkottu taylorismin hengessä pieniin palasiin verkostoihin ja pooleihin.

Kaikki muutoskauppiaat eivät kuitenkaan onnistu. Parhaiten onnistuvat ne, jotka viittaavat teoriapohjaan. Muutoksella on ikään kuin tieteellinen pohja. Veturiksi on hyvä saada joku akateeminen henkilö, mieluiten professori. Hätätilassa käy kotimainen tohtori ja vielä suuremassa hätätilassa kirjan kirjoittanut henkilö. Veturin tehtävänä on heimon johtaminen.

Seth Godinin mukaan ihminen kuluu johonkin heimoon eli yhteisöön. Lisäksi jokainen yhteisö tarvitsee johtajan, joka näyttää yhteisölle suunnan. Johtaja voi tosin johtaa heimonsa tuhoon. Tuhon tietä heimon johtaja kulkee jos hän toteuttaa seuraavaa:

1. ei opi virheistä
2. asettaa yhteisön jäseniä toisiaan vastaan
3. unohtaa, että heimolla on omaakin elämää. Heimo ei ole pelkästään johtajan jatke.

Lyhyesti sanottuna Godin puhuu siitä, että huutamisen aika on ohi. Enää ei toimi se malli, että yritetään tavoittaa kaikki ja keskeytetään heidät. Tätä mallia edustaa puhtaimmillaan televisio. Se ei kuitenkaan ole enää tehokas, vaan ärsyttää ihmisiä. Tehokkaampaa on luoda tai kehittää heimo eli yhteisö myytävän tuotteen tai palvelun ympärille. Yksi heimo on selkeästi Harley Davidson, joillakin on sellainen moottoripyörä ja toisilla taas ei. Jos joku kuuluu heimoon niin hänelle ei ole olemassa muita moottoripyöriä. Tai tietokonemaailmassa on Apple-ihmisiä, joille Apple on kaikki kaikessa. Applen kannettavat hallitsevatkin yli 90 % osuudella kalliiden kannettavien tietokoneiden markkinoita. Jollain keinoin on johtajankin erotuttava. Kokonaisuutena Applen osuus kannettavista tietokoneista on alle 10 prosenttia.

Miksi ihminen sitten liittyy heimoon, jos se tietää vain rahanmenoa? Johto haluaa erottua ja onhan se hienoa, kun voi osoittaa suuntaa. Eikä valtaa tarvitse enää käyttää,  on vain kehitystä. Kaikki on vaatimusta oppia ja sopeuta ennen muita. Ja tästähän kirjoitti bestsellerin Spencer Johnson eli “Kuka vei juustoni”. Tosin Spencer ei liene sen kirjan jälkeen enää etsinyt uutta juustoa ja miksi olisi, kun vanha tuottaa rahaa.

Entä heimon jäsenet? Durkheim kirjoitti kollektiivisesta kiihkosta “Ihmisestä tuntuu, että hän on vieraiden voimien vallassa, voimien jotka vievät hänet mukanaan, joita hän ei voi hallita … hän menettää kiinnostuksensa itseensä, hän unohtaa itsensä, hän omistautuu kokonaan yhteiselle asialle”. Weber taas kirjoitti karismasta: “Karismaattinen johtaja rikkoo perinteet, vie seuraajansa ylevään seikkailuun ja saa heidät kokemaan sisäisen uudestisyntymisen.”

Montesquieu sanoi, että valtaa on valvottava, jottei sitä käytettäisi väärin. Yksi keino valvoa ovat videokamerat. Webissä tästä ilmiöstä käytetään nimitystä ” Sousveillance”, joka tarkoittaa valvontaa alhaalta päin. Wikipediasta löytyy aiheesta lisää. Tällaista ilmiötä on kehitellyt ja tutkinut Steve Mann, joka on mm kulkenut videokamera mukanaan kaikkialle ja kamera on myös dokumentoinut kaiken. Mann on sitä mieltä, että valvonta on ongelma ainoastaan silloin, kun se on vain harvojen käsissä. Kun kaikki valvovat kaikkea ja kaikkia, ei ongelmaa enään ole. Lisäksi Mann kannattaa sitä, että kaikki valvonta on julkista tai, että se julkistetaan. Kyseessä on eräänlainen kansalaisjournalismi. Esimerkkinä sellaisesta valvonnasta voisi olla Rodney King vuodelta 1991. Hän ajoi ylinopeutta, mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Videokamera taltioi poliisien suorittaman pahoinpitelyn ja poliisit joutuivat itse oikeuden eteen vastaamaan teoistaan.

Video löytyy tuolta: http://www.law.umkc.edu/faculty/projects/ftrials/lapd/kingvideo.html
Oikeudessa poliisit olivat vahvoilla, koska video oli avaintodiste. Kyseinen avaintodiste ei kuitenkaan kertonut juuri mitään siitä mitä tapahtui ennen hakkaamista. Lisäksi videon alku on suttuinen – no amatööri kuvaa huonosti. Poliisi oli vahvoilla, koska kaikki muu aineisto mikä tuli esiin tutkinnan aikana puhui poliisin puolesta. Kaksi matkustajaa antautui poliisille suosiolla, mutta ei King. Häneen ei tehonnut edes sähköshokki eikä toinenkaan sähköisku ja videolla näkyy huonosti, kun King ryntää kohti poliisia. Ryntäyksen kohde säikähtää ja alkaa pamputtaa Kingiä. Televisossa näytettiin tietenkin vain jatko-osa eli alku oli kokonaan leikattu pois, koska kuva oli epäterävä ja suttuinen. Näin kansalle jäi vaikutelma, että poliisit syyttä suotta hyökkäävät jonkun mustan kimppuun. Poliisi vapautettiin syytteistä ja siitä seurasi mellakat, joissa kuoli 54 ihmistä.

Mutta mikä on se yksityisyys, jota pitäisi suojella? Ennen kokonainen suurperhe asui pienessä mökissä, jossa kenelläkään ei ollut omaa huonetta. Puhelinkeskuksen hoitaja tiesi taatusti kaikki kyläläisten asiat ja osasi tarvittaessa myös neuvoa mistä saa pimeän pullon tai taksikyydin. Siihen aikaan yksityisyys oli luksusta. Nyt sekin luksus tarkoittaa, että otetaan toimittaja mukaan piilopirttiin tekemään juttu siitä, kuinka julkkis ei pidä julkisuudesta.

Wolfgang Sofsky on sitäkin huolestuneempi, ainakin kirjassaan Privacy: A Manifesto (Princeton University Press). Sofsky kuvaa juuri sitä kuinka jätämme jälkiä digitaaliseen maailmaan. Meistä jää jälki kun käytämme luottokorttia tai bonuskorttia. Päädymme kameran kuvattavaksi ja meidän sähköpostejamme on mahdollista lukea samoin kuin on mahdollista kuunnella meidän puheluitamme. Sofoskyn mielestä ei ole olemassa jotain sellaista kuin isoveli, joka valvoo. Sen sijaan on olemassa lukuisia valvovia pikkuveljiä. Voisi sanoa, ettemme elä enään sellaisessa yhteiskunnassa, jota Foucault kuvaa. Siellähän tutkitaan, tuomitaan ja rangaistaan. Nyt pyritään myös ennaltaehkäisemään rikoksia – mihin muuhun esim. sormenjälkeä tarvitaan passeissa? Tietysti tehokkaampaa olisi ottaa dna-näyte jokaisesta pikkaisenkin epäilyttävästä henkilöstä.

Politiikassa ei enään pärjää, jos ei vilauta yksityisyyttään. Kun Googleen syöttää “Alexander Stubb” on heti ensimmäinen linkki Stubbin blogiin, jossa hehkutetaan hänen trathlonia. Vastaavasti “Matti Vanhanen” tuottaa tuloksen, jossa ykkösenä on Wikipedia ja kakkosena Suomen keskusta ja pääsepä kympin joukkoon myös Hikipedia, mutta Matin omaa blogia ei löydy – sikäli hänen yksityisyytensä on taattu. Tai löytyihän se, se oli sittenkin se toinen linkki.